Euroopan rajalla?
Ranskan parlamentin alahuoneen päätös tehdä Armenian kansanmurhan kieltäminen rangaistavaksi on nostanut kysymyksen siitä, miksi Turkki jatkaa kansanmurhan kieltämistä, jälleen ajankohtaiseksi. Monien mielestä kansanmurhan tunnustaminen olisi poliittisesti ja diplomaattisesti edullisempi ratkaisu. Esimerkiksi Lähi-idän asiantuntija Robert Fisk pohtii asiaa tänään julkaistussa kirjoituksessaan: Mikä saa turkkilaiset toimimaan näin?
Tutkija Ayşe Zarakol tarjoaa mielenkiintoisen vastauksen kysymykseen. Zarakolin mukaan kansanmurhan kieltäminen liittyy Turkin niin kutsuttuun ontologiseen turvallisuuteen. Ontologinen turvallisuus tarkoittaa omakuvan eheyttä – niin ihmisillä kuin valtioillakin. Termi tulee alun perin psykiatriasta, ja on saanut jalansijaa sosiologian kautta myös kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa. Tutkijoiden mukaan ontologinen turvallisuus menee joskus jopa fyysisen turvallisuuden edelle: valtiot vaarantavat territoriaalisen turvallisuuden pitääkseen valtiollisen identiteetin eheänä. Tästä on esimerkkinä muun muassa Belgian päätös taistella Saksaa vastaan vuonna 1914.
Zarakol liittää kansanmurhakysymyksen ja Turkin valtiollisen identiteetin yhteen. Turkin identiteetti on muodostunut suhteessa länsimaihin; Turkin länsimaisuus on myöhäisherännäisyyttä, mistä syystä sen kansainvälinen rooli on stigmatisoitunut. Nykyiset poliittiset kiistakysymykset – etupäässä kysymys Armenian kansanmurhasta – johtuvat paljolti juuri tästä stigmatisoituneesta identiteetistä. Armenian kansanmurhan tunnustaminen kyseenalaistaisi Turkin koko identiteetin perustan, mikä vastaavasti johtaisi ontologiseen turvattomuuteen.
Zarakolin mukaan Turkin valtion on lähes mahdotonta tunnustaa Armenian kansanmurhaa kahdesta syystä. Ensiksi länsimaiden kiinnostus Turkin vähemmistöjä kohtaan nostaa vanhat kansalliset traumat esiin: länsimaat yrittävät jälleen horjuttaa Turkin valtion suvereniteettia. Toiseksi kansanmurhakysymys on suoraan liitoksissa Turkin ”länsimaisuuteen” ja “sivistystasoon”: kansanmurhan tunnustaminen legitimoisi Turkin kansainvälisen roolin stigmatisoituneena, myöhäisherännäisenä länsimaana. Jälkimmäinen tuottaa häpeän tunteen, joka on kansanmurhan kieltämisestä koituvaa häpeää suurempi.
Mutta paradoksaalisesti kansanmurhan kieltämisellä on samantyyppinen vaikutus: se saa länsimaiset tarkkailijat palaamaan Turkin tasavallan alkulähteille ja epäilemään valtion sivistystasoa. Tässä mielessä Turkin pyrkimys piilottaa stigma työntää sen vielä vahvemmin esille.
Osallistun tällä hetkellä Istanbulin Marmaran yliopiston järjestämään konferenssiin Alternative Approaches to International Relations: Turkey and Beyond. Mielenkiintoisen ja dynaamisen keskustelun yllä leijuu kuitenkin tumma pilvi: yhden paneelikeskustelun alkuperäinen puheenjohtaja, Marmaran yliopiston professori Büşra Ersanlı, ei ole paikalla, koska hän istuu tällä hetkellä vankilassa epäiltynä terroristiyhteyksistä. Ersanlı pidätettiin aikaisemmin tässä kuussa osana meneillään olevaa KCK-tutkintaa, josta on kirjoitettu täällä aikaisemminkin.
Tutkinta koskee Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) urbaaniksi siiveksi kutsutun Koma Civakên Kurdistan -järjestön (Kurdistanin yhteisöjen unioni) toimintaa. Ersanlın tyhjänä seisova tuoli symbolisoi akateemisen vapauden käsitettä tämän hetken Turkissa. Pidätyksestä puhutaan konferenssissa laajalti, ja kaikki osallistujat pahoittelevat asiaa. Se on tuotu esiin niin avajaispuheissa kuin lounaspöydässä. Ersanlın kollegat ja akateeminen yhteisö antavat hänelle täyden tukensa.
KCK-tutkinnan yhteydessä on tehty jo tuhansia pidätyksiä. Pidätettyjen joukossa on muun muassa toimittajia, tutkijoita, aktivisteja ja opiskelijoita. Viimeisin mielenilmaus Turkin kyseenalaista pidätysaaltoa vastaan tuli kansainväliseltä Groupe International de Travail -ryhmältä, joka tällä viikolla julkisti aloitteen akateemisen vapauden puolesta Turkissa. Aloittessa kritisoidaan Turkin hallituksen akateemista vapautta tukahduttavia toimenpiteitä, jotka ovat lisääntyneet hälyttävää vauhtia vuodesta 2009 lähtien. Ryhmä koostuu etupäässä ranskalaisista akateemikoista, joiden tavoitteena on luoda kansainvälinen solidaarisuutta ja tiedonvälitystä edistävä verkosto.
Kirjoitin vuosi sitten Turkin YouTube-kiellosta, joka toimi hallituksen pyrkimystä vastaan: kielto vahvisti kuvaa Turkin valtiosta sananvapautta rajoittavana toimijana. Unohduttamispolitiikasta tuli muistamispolitiikkaa. Sama teesiä voisi käyttää tässäkin tilanteessa. Akateemisen konferenssin avajaispuhe, jossa puhutaan Turkin alati kasvavasta roolista kansainvälisenä toimijana, unohtuu katseiden siirtyessä tyhjänä ammottavaan puheenjohtajan tuoliin. Kansainvälisille osallistujille jäävä muistijälki ei ole kuva Turkista tulevana vaikutusvaltaisena mahtivaltiona vaan sananvapautta riistävänä autoritäärisenä maana.
Euroopan rajalla? -tiimin jäsen Toni Alaranta on saanut suuren urakkansa valmiiksi ja puolustaa väitöskirjaansa lauantaina 3. joulukuuta. Tonin väitöskirja The Enlightenment Idea of History as a Legitimation Tool of Kemalism in Turkey julkaistaan aluksi sähköisenä versiona ja se on saatavilla Helsingin yliopiston e-thesis-palvelussa.
Maailmanpankki julkaisi hiljattain vuosittaisen Doing Business -raporttinsa, missä se vertailee yritystoiminnan mahdollisuuksia (helppoutta) kaikkiaan 183:ssa maassa. Turkin kannalta raportti on kohtuullisen hyvää luettavaa. Vaikka sen sijoitus oli vasta 71., Turkki onnistui parantamaan kaksi pykälää edellisestä vuodesta, minkä lisäksi Turkin sijoitus oli parempi kuin sen suurilla naapureilla Kreikalla (100.), Iranilla (144.) ja Irakilla (164.) tai alueen suurmailla Italialla (87.), Romanialla (72.), Venäjällä (120.) ja Egyptillä (110.). Mielenkiintoista raportissa oli myös Turkkia lähellä olevien pienten maiden, kuten Georgian (16.), Makedonian (22.) ja Kyproksen (40.), sekä Bulgarian (59.) hyvät sijoitukset, jotka osaltaan voivat kasvattaa alueen houkkuttelevuutta niin kotimaisten kuin ulkolaistenkin yrittäjien silmissä.
Turkin ongelmakohtia ovat rakennuslupien käsittely (155.) ja konkurssimenettely (120.). Parhaiten Turkki pärjäsi kiinteän omaisuuden rekisteröinnissä (44.) ja, ainakin itselleni hieman yllättäen, sopimusten toimeenpanossa (51.). Turkin sijoitus oli laskenut joka toisessa (5/10) Maailmanpankin käyttämistä kategorioista, mutta nousu muilla aloilla auttoi sitä pitämään pintansa ja jopa parantamaan hieman asemiaan. Kilpailu on silti kovaa ja uudistusten täytyy jatkua myös Turkissa.
Maailmanpankki ei vertaillussaan ota huomioon korruption vaikutusta. Korruptiota seuraa mm. Transparency International, jonka tuloksista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.
***
Suomi oli Maailmanpankin listalla 11. Tasaisen menestyksen Suomessa ongelmiksi paljastuivat etenkin sijoittajien suoja (jaetulla 65. sijalla mm. Turkin kanssa) sekä rakennuslupien käsittely (45.).
Kuten Suomenkin uutisista on voinut huomata, Itä-Turkissa, Van-järven seudulla tapahtui eilen voimakkuudeltaan 7,2 magnitudin maanjäristys. Järistyksestä kärsivät etenkin Vanin ja Ercişin kaupungit, ja kuolleita on nyt virallisesti yli 200, loukkantuneita yli tuhat.
Maanjäristys on saanut koko Turkin liikkeelle ja taistelu PKK:ta vastaan on jäänyt taka-alalle, vaikka viime viikolla aloitettu operaatio jatkuukin. Kurdien Rauha- ja demokratiapuolueen (BDP) johtaja Selahattin Demirtaş kiitti jo saapuneesta avusta ja totesi sen olevan osoitus [turkkilaisten ja kurdien] veljeydestä.
Mikäli haluat auttaa maanjäristyksen uhreja, sen voi tehdä mm. lahjoittamalla rahaa (euroja, dollareita tai Turkin liiroja) Turkin Punaiselle puolikuulle (pankkiyhteystiedot löytyvät täältä – en tiedä paljonko Suomesta tehtävästä pankkisiirrosta veloitetaan).
Paljon on ehtinyt vettä virrata joessa sen jälkeen, kun maaliskuussa 2009 lupasin kirjoittaa jotain Makedonian ja Kosovon turkkilaisvähemmistöistä. On siis aika lunastaa lupauksensa ja tehdä asialle jotain.
Aloitan kosovonturkkilaisista, joista olen hiljattain kirjoittanut oikein artikkelinkin ja joka julkaistaan vielä loppuvuoden aikana. Kosovonturkkilaisten historia aloitetaan yleensä vuodesta 1389, kun osmanisulttaani Murat joukkoineen löi serbien tsaari Lazarin johtaman armeijan Kosovon taistelussa. Todellisuudessa tarina ei kuitenkaan mennyt aivan näin yksikoikoisesti ja molemmat hallitsijat saivat surmansa. Sulttaani Muratille pystytettiin taistelukentän viereen hautarakennus, jota Türbedarin perhe on hoitanut näihin päiviin asti. Vaikka sulttaanin jäänteet vietiinkin myöhemmin pois, on hautamuistomerkki toiminut symbolina Turkin ja Kosovon historiallisesta yhteydestä.
Kosovonturkkilaiset on toiseksi suurin entisen Jugoslavian alueen turkkilaisryhmistä. Tarkkoja lukuja heidän määrästään on kuitenkin vaikea antaa, koska Kosovosta ei ole ollut saatavilla luotettavia väestötietoja sitten 1980-luvun. Kosovossa kyllä toteutettiin väestönlasku viime huhtikuussa, mutta se ei kattanut kaikkia Kosovon kuntia, osa vähemmistöjen edustajista boikotoi sitä ja toistaiseksi siitä on julkaistu vasta alustavia tuloksia. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) arvion mukaan kosovonturkkilaisia olisi noin 30’000, mutta jopa 250’000 kosovolaista puhuu tai ymmärtää turkkia. Ero on melkoinen ja se kertoo ainakin kahdesta seikasta: ensinnäkin, turkki on joillain alueilla, lähinnä Prizrenissä, säilyttänyt asemansa eräänlaisena yleiskielenä, lingua francana, ja toisaalta etniset identiteetit eivät ole samalla tavalla muuttumattomia kuin vaikkapa Suomessa.
Vaikka kosovonturkkilaiset pysyivät pääosin puolueettomina albaanien ja serbien välisessä konfliktissa, he ovat onnistuneet integroitumaan varsin hyvin albaanien johtamaan nyky-Kosovoon. Tässä on ollut suureksi avuksi yhteinen uskonto ja monet kulttuuriset tekijät. Vähätellä ei pidä myöskään Turkin aktiivisuutta Kosovossa. Turkki on monien muiden länsimaiden kanssa tukenut Kosovon itsenäisyyttä ja se on osallistunut Suomen tavoin niin Naton rauhanturvaoperaatioon (KFOR) kuin YK:n, ETYJin ja EU:n siviilioperaatioihin.
Turkin kielellä on eri tavoin tunnustettu asema kaikkiaan kuudessa kunnassa, mutta käytännössä turkinkielisiä palveluja saa vain kahdessa, Prizrenissä ja siitä lohkaistussa Mamuşan maalaiskunnassa. Prizrenissä turkkilainen kulttuuri onkin näkyvää ja ravintoloissa voi helposti asioida turkiksi. Prizreniä voidaan myös pitää Kosovon kulttuuripääkaupunkina. Sen melko hyvin säilynyt keskusta tuo mieleen jossain määrin Sarajevon vanhan kaupungin. Muualla Kosovossa paikallisiin turkkilaisiin voi törmätä lähinnä pääkaupunki Priştinessä (Prishtina), Gilanissa (Gjilan) ja Mitroviçassa. Kosovossa lähes kaikilla kansanryhmillä on oma kansallispäivänsä, ja niinpä 23. huhtikuuta vietetään virallista turkkilaisten päivää.
Kosovonturkkilaisille on varattu kaksi paikkaa maan parlamentissa, mutta Kosovon demokraattinen turkkilaispuolue (KDTP) onnistui saavuttamaan kolmannenkin paikan vuoden 2010 vaaleissa. KDTP:n johtaja Mahir Yağcılar toimii hallituksessa julkishallinnosta vastaavana ministerinä. Vaikuttamistyölle on tarvetta, sillä kosovonturkkilaiset ovat kohdanneet ongelmia mm. koulutuksen puolella. Pulaa on niin kouluista kuin oppikirjoistakin. Koska kosovonturkkilaisten suhde albaaneihin on melko hyvä ja suurin osa heistä osaa albaniaa, turkkilaiset eivät ole syrjäytyneet työmarkkinoilla. He kärsivätkin pitkälti samoista sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista, kuten työttömyydestä, korruptiosta ja heikoista julkisista palveluista, kuin muutkin kosovolaiset.
On mielenkiintoista nähdä, miten Turkin taloudellinen aktiivisuus Kosovossa tulee vaikuttamaan kosovonturkkilaisiin. Suuryritysten lisäksi Kosovoon on rantautunut myös koko joukko pienyrittäjiä, jotka tavoittelevat parempaa toimeentuloa mm. ravintoloitsijoina. Moni kosovonturkkilainen onkin löytänyt itselleen työtä välittäjinä turkkilaisyritysten ja kosovolaisen yhteiskunnan välillä. Talouden lisäksi Turkki on panostanut myös (osmanikauden) kulttuuriperinnön suojeluun, mutta tämä ei ole aina sujunut suunnitelmien mukaan. Ikävä esimerkki tästä on ollut eri tahojen käymä kilpailu vaikutusvallasta uskonnollisissa yhteisöissä, mikä on johtanut mm. vanhojen moskeijoiden purkamiseen uusien tieltä.
Lopuksi on syytä sanoa muutama sananen albaanien suhteesta Turkkiin. Turkissa asuu eri arvioiden mukaan jopa pari miljoonaa albaanitaustaista henkilöä. Vaikka suurin osa heistä ei enää albaniaa puhuisikaan, on 1990-luvulla konflikteja pakoon tulleista albaaneista muodostunut uusi ryhmä, jonka siteet kotiseuduille ovat säilyneet. Istanbulissa albaaneja asuu paljon mm. Bayrampaşassa. Turkin tunnetuin albaani lienee maan kansallislaulun sanoittaja Mehmet Akıf Ersoy (Mehmet Ragif), jonka isä oli kotoisin Pejan kaupungista Kosovosta.
Uutisia Kosovosta voi käydä lukemassa turkiksi Kosova Haber -uutissivustolta.
Turkin hallitus päätti elokuussa antamallaan asetuksella palauttaa tai korvata vähemmistösäätiöille niiltä takavarikoidut kiinteistöt, minkä pääministeri Recep Tayyip Erdoğan vahvisti 28. elokuuta vähemmistösäätiöiden edustajien tarjoamalla paaston päättävällä illallisella (iftar). Päätös herätti huomiota Suomessakin, koska vähemmistösäätiöt edustavat Turkin kristittyjä ja juutalaisia yhteisöjä, mukaan lukien kreikkalais-ortodoksisen kirkon. Suomen ortodoksinen kirkkohan kuuluu Istanbulin Fenerissä sijaitsevan ekumeenisen patriarkaatin hengelliseen valtapiiriin.
Turkissa toimii kaikkiaan 161 vähemmistösäätiötä, jotka ovat olleet vastuussa mm. kouluista, sairaaloista, hautausmaista ja kirkoista, eli monista näiden vähemmistöjen peruspalveluista. Omaisuuden joukossa on myös paljon kiinteistöjä, kuten ravintoloita, joita vuokrataan ulkopuolisille muiden palveluiden rahoittamiseksi.
Omaisuuskiista juontaa juurensa säätiöiden vuonna 1936 tekemästä omaisuuselvityksestä ja sen virheellisistä tulkinnoista. Koska Turkin laki kielsi ulkomaalaisilta kiinteän omaisuuden hankinnat ja kyseiset säätiöt rinnastettiin ulkomaalaisiin, Turkin valtio alkoi 1960-luvulta alkaen takavarikoida säätiöiden omaisuutta, koska:
- säätiöt olivat 1936 ilmoittaneet omakseen jotain, mikä maa-/kiinteistörekisterin mukaan ei niille kuulunut (ts. omaisuuden siirtoa ei ollut koskaan tehty virallisesti tai se oli jonkin pyhimyksen nimissä);
- säätiöt olivat hankkineet omaisuutta 1936 jälkeen, mihin niillä oikeuden tulkinnan mukaan ei ollut oikeutta.
Varsinkin tuo jälkimmäinen tulkinta on ollut ongelmallinen, koska vuoden 1974 kassaatiotuomioistuimen päätös, jolla takavarikkoja on perusteltu, oli lähtökohtaisesti virheellinen (ts. vähemmistösäätiöiden edustajat olivat Turkin kansalaisia, eivät ulkomaalaisia).
Miksi sitten islamilaisena pidetty AKP-vetoinen hallitus halusi korjata tämän historiallisen vääryyden? Säätiöiden omaisuuskiistat ovat olleet vuodesta toiseen hyvin esillä mm. Euroopan komission julkaisemissa vuosittaisissa edistymisraporteissa. Tässä takana on luonnollisesti etenkin kreikkalaisten huoli “omistaan”. Lisäksi monet muut maat ovat seuranneet kristillisten yhteisöjen aseman kehitystä. Toisaalta AKP on alusta alkaen suhtautunut suopeasti perinteisiin kristittyihin vähemmistöihin, joiden se uskoo jakavan konservatiivisen arvomaailmansa eivätkä ne ole harjoittaneet kielteisenä pidettyä lähetystoimintaa Turkissa. Lisäksi AKP on ymmärtänyt, että Turkin lukumääräisesti varsin pieni kristitty (ja juutalainen) vähemmistö voisi olla avuksi maan ulkopoliittisten tavoitteiden saavuttamisessa, kuten EU-jäsenyyspyrkimyksissä. Niinpä AKP on säätiöiden laillisen aseman parantamisen lisäksi nostanut kristittyjä merkittäviin asemiin maan hallinnossa – tehtäviin, joihin heillä ei perinteisesti ollut pääsyä. Omaisuuskiistaa merkittävämpää onkin ei-muslimivähemmistöjen asteittainen hyväksyminen osaksi turkkilaista yhteiskuntaa ja heidän mukaanottaminen myös valtion instituutioihin.
Säätiöiden omaisuutta koskevaa lainsäädäntöä onkin korjattu pitkin 2000-lukua, viimeksi 2008, mutta muutokset eivät olleet riittäviä. Jotkin säätiöt veivät kiistan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, missä Turkki on toistuvasti hävinnyt ja tuomittu korvauksiin. Nyt tehty päätös toivottavasti normalisoi Turkin valtion ja näiden vähemmistöryhmien suhteita. Päätöksen perusteella valtio on palauttamassa hallussaan olevat takavarikoidut kiinteistöt, minkä lisäksi kolmannelle osapuolelle myydyt kiinteistöt aiotaan korvata rahallisesti. Edelleenmyytyjen kiinteistöjen kohtalo onkin yhä kiistanalainen, koska osa säätiöistä haluaisi rahan sijaan kiinteistönsä takaisin. Hallituksen ja säätiöiden edustajien keskusteluyhteys vaikuttaa kuitenkin sen verran hyvältä, että usko ratkaisun löytämiseen näyttää molemminpuoleiselta.
***
Vähemmistösäätiöt edustavat siis vain Turkin perinteisiä kristittyjä yhteisöjä (kreikkalaiset, armenialaiset, georgialaiset, bulgarialaiset, kaldealaiset ja syyrialais-ortodoksit, roomalaiskatoliset) sekä juutalaisia.
