Euroopan rajalla?
EU ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat usein syyttäneet Turkkia ihmisoikeusrikkomuksista. Turkin ihmisoikeustilanne on hitaasti parantunut 1990-luvun puolivälistä lähtien, mutta ongelmia on edelleen paljon. Miksi?
Turkkilainen tutkija Füsun Üstel analysoi turkkilaisia kansalaistiedon oppikirjoja, joihin on sisältynyt myös ihmisoikeuskasvatusta vuodesta 1995 lähtien. Ehkä yksi selitys edistyksen hitaudelle löytyy asenteellisesta kouluopetuksesta. Merkittävä osa 8. luokan kansalaistiedon oppikirjoista (1999–2003) oli omistettu ihmisoikeuksien toteutumisen tiellä oleville esteille. Tärkeimmät esteet oli jaoteltu seuraavasti:
1. Ihmisten yksilökohtaiset luonteenpiirteet
2. Alhainen koulutustaso
3. Poliittiset syyt
4. Taloudelliset syyt
5. Kulttuurista johtuvat esteet
6. Inhimillisyyden puute
7. Suvaitsemattomuus
8. Yhteiskunnalliset suhteet
Selityksiä yhdisti yksilökeskeisyys. Ihmisoikeusloukkaukset johtuivat yksilöiden ikävästä luonteesta, tietämättömyydestä, suvaitsemattomuudesta tai perinteisestä, esimerkiksi naisia sortavasta kulttuurista. Kirjojen mukaan rikkomuksista syytettiin ulkomailla Turkin valtiota, mikä oli kuitenkin väärin, sillä kyseessä ei ollut järjestelmän ongelma, vaan yksittäiset viranomaiset ja oikeastaan useammin tavalliset turkkilaiset loukkasivat toisten turkkilaisten ihmisoikeuksia. Esimerkkinä annettiin mm. tilanne, jossa pidätystä väkivaltaisesti vastustaneen yksilön oikeuksia vastaan rikotaan poliisiasemalla. Rikkomuksen syynä pidettiin ilmeisesti yksittäisen poliisin ikävää luonnetta ennemmin kuin järjestelmän ja oikeusvaltion puutteita, tai kenties syypää olikin pidätystä vastustaneen yksilön aggressiivinen luonteenlaatu. Toisena esimerkkinä luonteenpiirteiden vaikutuksesta ihmisoikeuksiin annettiin itsekäs äiti, joka huolehtii vain omasta lapsestaan eikä auta tuntematonta lasta hädässä, ikään kuin tuntemattomalla lapsella ei olisi oikeutta ihmisarvoiseen elämään.
Myös poliittisten syiden otsikon alla syyllisyys sälytettiin yksilön niskaan. Yksilöllä on oikeus kannattaa puoluetta, joka edustaa hänen aatteitaan. Kansalaisten tulisi kuitenkin varoa puolueita, jotka toimivat rasistisesti tai separatistisesti ja rikkovat valtiojärjestystä vastaan. Sillä “tämän tyyppiset järjestöt saattavat olla erittäin vaikutusvaltaisia erityisesti kouluttamattomien henkilöiden parissa.” Muualla oppikirjoissa myös terrorismi esitettiin yksilökeskeisesti “huonoista perhesuhteista”, “köyhyydestä”, “kouluttamattomuudesta” tai “ystävien puutteesta” johtuvaksi. Terrorismin poliittisia ja yhteiskunnallisia syitä ei kirjoissa pohdittu.
Kansalaistiedon oppikirjojen mukaan ihmisoikeudet olisi paljon helpompi toteuttaa, mikäli ihmiset vain eläisivät harmonisesti ja suvaitsevaisesti yhdessä.
Kun kansalaistiedon oppikirjat vielä propagoivat näkemystä ulkoisten ja sisäisten vaarojen uhkaamasta Turkin valtiosta ja kansakunnasta ja korostivat oppilaiden velvollisuutta isänmaalliseen valppauteen, ei ole ihme että tavalliset turkkilaiset hyväksyvät ihmisoikeuksien rajoitukset, mikäli valtion ja kansakunnan etu sitä vaatii. Tilastotietoni aiheesta ovat muutaman vuoden takaa, mutta kyselytutkimuksen mukaan 71 % 16–27 vuotiaista turkkilaisista nuorista oli sitä mieltä, että yksilön oikeuksista voidaan joustaa yleisen hyödyn nimissä (2003). Yksittäisten, nimettyjen (esim. ilmaisunvapaus, uskonvapaus) oikeuksien rajoittamista ei kuitenkaan hyväksytty yhtä helposti, poikkeuksena vähemmistöoikeudet. Viime vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan vain noin 35 % turkkilaisista oli valmis sallimaan kurdinkielisen opetuksen kouluissa.
Lähteet:
Füsun Üstel: “Makbul vatandaş”ın peşinde – II. Meşrutiyet’ten bugüne vatandaşlık eğitimi. Istanbul: İletişim. 2004.
Toplumsal Katılım ve Gelişim Vakfı: Gençliğin insan haklarına bakışı araştırması. 2003.
Konda: Biz kimiz? 2007.
