EY-tuomioistuin ja PKK

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin ilmoitti 3. huhtikuuta antamassa tuomiossaan, että Eurooppa-neuvosto oli syyllistynyt menettelytapavirheeseen ottaessaan Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) terroristijärjestölistalleen vuonna 2002 – ts. PKK:n ottaminen kyseiselle listalle vuonna 2002 oli laiton ja se tulisi kumota. Käytännössä PKK:n lisääminen kyseiselle listalle merkitsi järjestön varojen jäädyttämistä. Päätöstä seuranneet reaktiot voidaan jakaa kolmeen:

1. Turkista tullut kritiikki, jossa pelättiin, että EU on poistamassa PKK:n listaltaan (ks. esim. Zamanin uutinen);
2. PKK:ta lähellä olevien kritiikki EU:ta kohtaan ja kenties myös toive siitä, että päätös merkitsisi PKK:n terroristimaineen puhdistamista (esim. K. Koivusen kirjoitus);
3. EU:n vastaus, jonka mukaan PKK:ta ei olla poistamassa kys. listalta, ja että se on jo vastannut esitettyihin syytöksiin (tosin vasta vuonna 2007; ks. tuomioistuimen päätös ja Bianetin uutinen).

Tuomioistuimen päätöksessä ei otettu kantaa siihen, onko PKK terroristijärjestö vai ei, vaan siihen, menettelikö Eurooppa-neuvosto oikein lisätessä PKK:n listalleen vuonna 2002. Sittemmin PKK:sta eronneen Osman Öcalanin ja Kurdistanin kansallista kongressia edustavan Serif Vanlyn kanteessa vedottiin siihen, että neuvoston päätös olisi pitänyt perustella asianosaisille hyvissä ajoin, koska se johti järjestön varojen jäädyttämiseen ja takavarikointiin. Kanne ei ollut ensimmäinen laatuaan, ja tuomioistuin on jo aiemmin vuonna 2006 antanut vastaavan tuomion tapauksessa Mujahedin-e Khalq vs. Eurooppa-neuvosto. Myös Filippiinien kommunistinen puolue ja alankomaalainen Stichting Al Aqsa ovat vieneet tapauksensa tuomioistuimeen. Viimeisin “terroristilista” on vuodelta 2007.

Oikeuden päätös koski siis vain ja ainoastaan vuoden 2002 päätöstä. Neuvoston ylläpitämä lista päivitetään vuosittain ja uusi lista korvaa aiemmin voimassa olleen. Koska Eurooppa-neuvosto on toimittanut PKK:ta koskevat perustelunsa järjestölle huhtikuussa 2007, PKK on yhä listalla ja pysyy sillä niin kauan kuin neuvosto pitää sitä tarpeellisena.

***

Harvardin yliopiston Radcliffe-instituutin dekaanin Louise Richardsonin mukaan terrorismia määrittävät seuraavat seitsemän tekijää:

1. teon motiivit ovat poliittisia;
2. toimintaan liittyy väkivaltaa tai väkivallan uhka;
3. väkivaltaa käytetään viestinä;
4. teolla ja uhrilla on yleensä symbolinen merkitys;
5. tekijä ei ole valtiollinen toimija (ts. valtioterrori rajataan terrorismin ulkopuolelle);
6. uhrit ja kohdeyleisö ovat erillisiä (ts. uhri voi periaatteessa olla kuka tahansa, mutta kohdeyleisö, esim. valtio, ei);
7. väkivallan kohteeksi on tietoisesti valittu siviilejä.

Uskon, että useimmat meistä ovat valmiita alekirjoittamaan tämän määritelmän, vaikka valtioterrorin ja terrorismin yhtäläisyyksistä voidaankin keskustella. Kuitenkin määritelmän ensimmäinen osa, poliittisuus, muodostaa ongelman, joka nousee esiin myös PKK:sta keskusteltaessa. Terrorismin poliittisuudesta seuraa se, että suhtautuminen eri toimijoihin vaihtelee suuresti. Useimmat suomalaiset pitänevät ns. al Qaidaa terroristijärjestönä, koska Osama bin Ladin on julistanut vastustavansa länsimaita (ts. meitä). Väkivalta onkin helpompi tuomita terrorismiksi, jos se uhkaa omaa tai läheisten elämää, kohteena on demokraattisena pidetty valtio, tai kun terroristijärjestön jäsenet edustavat “terroristisena” pidettyä ideologiaa tai uskontoa.

Terrorismin poliittisuus ja sen viime vuosina saamat kielteiset merkitykset ovat johtaneet siihen, että terrorismista on tullut leima, jolla valtiot ovat yrittäneet viedä vastustajiensa legitimiteetin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Kiinan viimeaikaiset väitteet tiibetiläisten ja uiguurien suunnittelemista terrori-iskuista. Länsimaissa väitteitä tiibetiläisten mahdollisesta terrorismista on pidetty naurettavina, mutta suhtautuminen islaminuskoisiin uiguureihin on ollut varovaisempaa.

Richardsonin kriteerien mukaan PKK on terroristijärjestö. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että PKK on myös sissijärjestö (Pohjois-Irakissa ja Kaakkois-Turkissa) ja poliittinen, joskin autoritaarinen, voima monien turkinkurdien keskuudessa.

Vuosikymmeniä kestänyttä väkivaltaista konfliktia tuskin ratkaistaan voimatoimin, ja tarve rakentavalle dialogille on ilmeinen. Dialogin onnistuminen edellyttää kuitenkin irtisanoutumista väkivallasta, kuten Pohjois-Irlannissa on tapahtunut.

Toisaalta, terroristilistojen ja “terrorisminvastaisen sodan” uskottavuuden vuoksi on toivottavaa, että kaikkia terroristijärjestöiksi määriteltyjä ryhmittymiä kohdeltaisiin samojen kriteerien mukaan.