Euroopan rajalla?
Viime aikoina tiedotusvälineissä on kirjoitettu paljon Turkin ja Armenian suhteiden lämpenemisestä. Odotettiinpa maiden solmivan diplomaattisuhteet ja avaavan niiden välisen maarajan huhtikuun loppuun mennessä. Aivan näin nopeasti asiat eivät ole kuitenkaan edenneet, mutta ilmassa on toivoa asioiden etenemisestä lähitulevaisuudessa.
Turkin ja Armenian suhteita ovat varjostaneet kaksi ongelmaa: armenialaisten kansanmurhan tunnustaminen sekä Armenian miehittämä Vuoristo-Karabah ja suunnilleen saman kokoinen alue Armenian ja Vuoristo-Karabahin välissä.
Turkissa keskustelua historian tulkinnoista on käyty jo muutaman vuoden ajan. Lisäksi viimeisen vuosikymmenen aikana nähty suhteiden paraneminen naapurimaiden kanssa (esim. Syyria ja Kreikka) on ollut omiaan rohkaisemaan turkkilaisia ratkaisemaan olemassaolevat ongelmat naapureidensa kanssa. Armenian puolestaan on ollut pakko pohtia asemaansa, missä sen suhteet naapureihinsa ovat olleet lähinnä huonot tai erittäin huonot. Armenia onkin ajautunut varsin arveluttavaan seuraan, kun sen ainoat liittolaiset alueella ovat Venäjä ja Iran.
Viime syksyn ns. jalkapallodiplomatia (tällä viitataan Turkin presidentin Abdullah Gülin vierailuun Armeniassa, kun maiden jalkapallomaajoukkueet kohtasivat MM-kisojen karsintalohkon ottelussa) avasi uuden tason Turkin ja Armenian suhteissa. Kansalaisyhteiskunnan ja talouden rinnalle saatiin nyt keskusteluyhteys myös valtionjohtajien välille. Talouskriisin aikana suhteiden normalisoituminen lisäisi suoria yhteyksiä ja kauppaa. Lisäksi se vaikuttaisi myönteisesti alueellisesti, kun nykyiset syrjäseudut hyötyisivät rajan aukeamisesta ja siitä seuraavasta liikenteestä. Lisäksi suhteiden luominen olisi omiaan vakauttamaan aluetta ja suoran keskusteluyhteyden luominen helpottaisi ongelmien käsittelyä.
Turkissa on jo nähty, mitä etuja suhteiden parantamisella naapurien kanssa voidaan saavuttaa. Tällaisia kokemuksia kaipaa myös Armenia, jonka nationalistinen politiikka on vaikeuttanut sen naapurisuhteita. Diplomaattisten suhteiden solmiminen Turkin kanssa hälventäisi varmasti osaltaan esim. Georgiassa tunnettuja epäilyksiä Armeniaa kohtaan.
Kyseessä onkin ns. win-win-tapaus, jonka ainoa häviäjä olisi, omasta mielestään, Azerbaidzhan. Bakussa pitäisi kuitenkin nähdä keskusteluyhteys mahdollisuutena. Pehmeä voima (soft power) voisi tuoda ongelmanratkaisuun jotain uutta, mitä yli 15 vuoden eristämisellä ja kyräilyllä ei ole saavutettu.
Toki suhteiden normalisoinnin tiellä on vielä monia esteitä – kummassakin maassa. Myönteisiä merkkejä on kuitenkin paljon ja ensimmäiset askeleet tällä tiellä on jo otettu.
Asiasta kiinnostuneille voin suositella ESI:n hiljattain julkaisemaa raporttia Noah’s Dove Returns: Armenia, Turkey and the Debate on Genocide. Raportti summaa erinomaisesti Turkissa tapahtunutta kehitystä. Olisin kuitenkin toivonut, että Armeniassa käytyä keskustelua ja armenialaisen nationalismin vaikutusta olisi käsitelty yhtä laajasti. Siitä huolimatta esitys on paras, mitä olen aiheesta lukenut.
