Euroopan rajalla?
Mika Waltari on varmasti se suomalainen kirjailija, joka tulee mieleen kun puhutaan Istanbulista. Toisin kuin noin sata vuotta aiemmin Konstantinopolissa käynyt G. A. Wallin, Waltari todella piti kaupungista ja hän palasi sinne 1947 tekemällä matkallaan. Lukiessani Waltarin matkamuisteloja tältä toiselta matkalta en malta olla nostamatta esiin kahta lainausta, jotka mielestäni kuvastavat hyvin matkaajan aatoksia. Toisaalta kyseiset lainaukset sopivat erinomaisesti kahteen nykyajan diskurssiin: islamofobiaan ja orientalismiin.
Taatessaan valloitetun Bysantin asukkaille vapaan uskonnonharjoituksen sulttaani vakiinnutti valtansa ja osoitti samalla islamin hämmästyttävää suvaitsevaisuutta länsimaiden uskonnollisen suvaitsemattomuuden vastapainona.
Näin kirjoittaessaan Waltari osoittaa, kuinka heikkoja ns. islam-kriittisten argumentit ovat. Jos islam on perustavanlaatuinen paha ja suvaitsemattomuuden tyyssija, miten historia voi olla niin väärässä? Varmasti tähänkin ja Waltarin sanoihin heillä on sanansa sanottavanaan.
En tahdo kieltää, etteikö Istanbulin ikivanhassa ilmapiirissä saattaisi piillä menneisyyden rappeutuneisuutta ja kenties siellä piilee myös kyllästykseen asti salaista, kytevää erotiikkaa,
Kuvauksessaan Waltari syyllistyy pahimmanlaatuiseen orientalistiseen fantasiaan, “Idän” erotisoimiseen. Vaan sallittakoon se matkamiehelle, joka etenkin Roomassa joutui naisten vietäväksi ennen kuin saavutti matkansa määränpään.
Ja aivan lopuksi haluan vielä lainata Waltaria, jonka 1940-luvun kiireisen elämän kritiikki on paikallaan yhä meidän päivinämme:
…ajatteleva ihminen ei voi välttää epäilystä, että länsimainen teknillinen ja sosiaalinen kehitys on johtanut ihmisen tiettyyn epämukavuuden ja pakonalaisuuden tuntoon suhteessa työhön ja yhteiskuntaan. [...] Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa.
