Euroopan rajalla?
Maaliskuun alkupuolella Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoasiainkomitea julisti, että 1915 tapahtunut armenialaisten pakkosiirto nykyisestä Itä-Turkista Lähi-itään oli kansanmurha. Päätös ei ole sitova ja vastaavia on Yhdysvalloissa nähty ennenkin – viimeksi vuonna 2007. Miten julistuksen käy kongressissa, jää nähtäväksi. Ruotsin valtiopäivät seurasivat yhdysvaltalaiskomitean viitoittamalla tiellä, kun se viime viikolla julisti, täpärästi – vain yhden äänen turvin -, että vuoden 1915 tapahtumat olivat kansanmurha.
Turkin reaktio oli odotetun kaltainen: se veti suurlähettiläänsä molemmista maista ja uhkasi suhteiden heikentymisellä. Vastaava tapahtumaketju on nähty aikaisemmin Turkin suhteissa mm. Ranskaan ja Italiaan, kun kyseisten maiden parlamentit päättivät kutsua tragediaa kansanmurhaksi ja Turkki veti suurlähettiläänsä takaisin ja jopa perui pitkälle edenneitä kauppaneuvotteluja. Sittemmin lähettiläät ovat palanneet asemapaikoilleen ja asiasta on vaiettu.
Miksi aihe on sitten niin vaikea Turkille? Turkin osalta I maailmansota päättyi Lausannen rauhansopimukseen vuonna 1923. Jo ennen sopimuksen solmimista Ankarassa majaansa pitänyt tasavaltalainen hallitus oli tunnustettu, kun se oli hyväksytty kansainvälisten neuvottelujen osapuoleksi. Osmanien valtakunta oli hajonnut ja maan sotaan vieneet nuorturkkilaiset pashat olivat paenneet maasta. Triumviraatin jäsenistä Talat murhattiin Berliinissä 1921 ja Cemal Tbilisissä 1922. Enver puolestaan kaatui 1922 Turkestanissa toivottomassa taistelussaan puna-armeijaa vastaan. Turkin tasavalta pääsi aloittamaan puhtaalta pöydältä, kun neuvotteluissa sovittiin, ettei sitä voida pitää vastuullisena osmanien tekemistä rikoksista, ja toisaalta Lausannessa myös vahvistettiin Turkin rajat (rajat nykyisen Irakin ja Syyrian kanssa tosin vahvistettiin lopullisesti vasta myöhemmin).
Tätä taustaa vasten voisikin kuvitella, ettei turkkilaisilla olisi ongelmaa puhua kansanmurhasta. Mutta ei. Vuosikymmenten ajan Turkissa tuotettiin ainestoa, jonka ainoa tehtävä oli vähätellä tai kiistää armenialaisten kansallisen historiankirjoituksen todenperäisyys. Eriävän mielipiteen esittäneitä syytettiin oikeudessa milloin mistäkin, ja kouluissa tarjottu turkkilaiskansallismielinen historianopetus, jonka tehtävänä oli luoda uljas ja kaunisteltu kuva turkkilaisten menneisyydestä, pyrki kasvattamaan nuorista virallisen historiankirjoituksen uskollisia seuraajia. Eikä asiaa auttanut armenialaisdiasporan toiminta, jossa kansanmurhasta muotoutui kenties tärkein armenialaista identiteettiä määrittävä tekijä. Jopa siinä määrin, että sillä oikeutettiin 1970- ja 80-luvuilla toimineen ASALAn terrorikampanja.
Armenialaisten kohtaloa koskeneen keskustelun ja tutkimuksen politisoituminen on johtanut kahden toisilleen vastakkaisen koulukunnan syntymiseen ja tapahtumista kirjoittava tutkija ajautuu helposti, myös vasten tahtoaan, osaksi tätä kiistaa.
Turkissa on kuitenkin viime vuosina julkaistu yhä enemmän kansanmurhaa koskevaa kirjallisuutta. Aiheesta on keskusteltu niin konferensseissa kuin lehtien palstoilla ja mielipiteitä on esitetty puolesta ja vastaan. Mutta myös monet niistä turkkilaisista, jotka pitävät tapahtumia kansanmurhana, ovat olleet pettyneitä viimeaikojen päätöksiin. Syynä tähän on lähinnä se, että vastaavia poliittisia julistuksia tai lainvoimaisia päätöksiä ei ole tehty muista aikamme kansanmurhista. Moni kysyykin, miksi armenialaisten kansanmurha saa huomiota ja poliitikot liikkeelle eri puolilla maailmaa, mutta Ruanda, Pohjois-Kaukasia, Halabja, Guatemala ja moni muu ovat saaneet jäädä unholan aittaan.
Kaiken käydyn keskustelun seurauksena armenialaisten kansanmurha lieneekin historian tunnetuin kansanmurha natsien II maailmansodassa toteuttamien kansanmurhien (juutalaiset ja romanit) jälkeen. Mutta voiko näitä kahta murhenäytelmää verrata? Mielestäni ei. Suurin ero oli tekojen motiiveissa. Armenialaisia ei pidetty ali-ihmisinä tai rodullisesti muita huonompina. Nuorturkkilaisten tavoitteena ei myöskään ollut maailman armenialaisten tuhoaminen tai siirtäminen pois sijoiltaan – ei edes kaikkien osmanien valtakunnassa eläneiden armenialaisten. Joku voisikin kutsua tapahtumia suurimittaiseksi etniseksi puhdistukseksi (termi, jota on käytetty etenkin kuvaamaan 1990-luvun sotarikoksia entisen Jugoslavian alueella) – mitenkään vähättelemättä inhimillistä kärsimystä.
On myös jossain määrin kyseenalaista, mikä on parlamenttien poliittisen päätöksenteon rooli historiankirjoituksessa. Jos yksi kansanmurha on lainvoimaisen julistuksen arvoinen, niin miksi muut jäisivät ilman? Vai voiko kansanmurhia arvottaa tai panna laadulliseen järjestykseen? Entä missä määrin parlamenttien tekemät päätökset vaikuttavat käytyyn keskusteluun ja voiko esim. kansanmurhan kieltämistä koskeva laki rajoittaa aihetta koskevan tutkimuksen näkökulmia ja lähestymistapoja?
Vaikka jo tehtyjä poliittisia päätöksiä voidaankin kritisoida, ei se kuitenkaan poista Turkin vastuuta rakentavan keskustelun osapuolena. Suurlähettilään vetäminen tai uhkailu sopii pikemmin itsestään epävarmalle, nuorelle valtiolle. Ottaakseen paikkansa alueellisena suunnannäyttäjänä ja siltojen rakentajana Turkin on omaksuttava toisenlainen, rakentavampi lähestymistapa. Nykyisenlainen kiukuttelu kun ei auta asiaa ja pelaa vain Turkin vastustajien pussiin. Lisäksi Turkin ja Armenian ulkopoliittinen nokittelu kansanmurhapäätöksillä tai niiden eväämisellä ei vie eteenpäin maiden kahdenvälisiä suhteita. Viime syyskussa sovittu tiekartta ei olekaan edennyt toivotulla tavalla, ja mikäli molemmat osapuolet jäävät tuijottamaan taakseen (historiaan), tulee prosessin etenemisestä tuskallisen hidasta ja vaikeaa.
***
- Henri J. Barkeyn kirjoitus käydyn kansanmurhakeskustelun päättömyydestä
- The Guardianin mielestäni neutraali tiivistelmä tapahtumien kulusta 95 vuotta sitten
- Stephen Kinzerin näkemys siitä, miten Turkki omalla toiminnallaan vaikutti ulkoasiainkomitean päätöksen syntyyn
- Norman Stonen kärkevä, Turkkia puolustava puheenvuoro
- Helsingin Sanomain pääkirjoitus Turkin reaktiosta Ruotsin kansanmurhapäätökseen
- YK:n sopimus vuodelta 1948 kansanmurharikoksen ehkäisemisestä ja rankaisemisesta
- European Stability Initiativen kokoama erinomainen tietopaketti Turkin ja Armenian suhteista, kansanmurhasta käydystä keskustelusta ja jostain avainhenkilöistä
Ja ettei ihmiskunnan historian muut murhenäytelmät pääsisi unohtumaan, tässä vielä linkki alunperin Washington Postissa julkaistuun artikkeliin tshetsheenien kansanmurhasta.
