Euroopan rajalla?
Ulkopoliittinen instituutti julkaisi noin vuosi sitten raportin Turkin ulkopolitiikasta (kirjoitin silloin raportista täällä). Raportissa viitattiin Turkin historiaan, osmanien valtakuntaan ja siihen, miten tämä menneisyys vaikuttaa maan ulkopolitiikan nykyiseen suuntaan. Tämä historiasta ammentava ja Turkkia Lähi-itään ajava ajattelutapa onkin ristitty uusosmanilaisuudeksi (engl. Neo-Ottomanism), ja se korostaa Turkin historiallisia siteitä etenkin arabimaihin, mutta myös islamilaiseen maailmaan yleisemmin. Uusomanilaisuudesta onkin tulossa synonyymi kaikelle sille, minkä koetaan vievän Turkkia pois EU:n neuvottelupöydistä. Termi on kuitenkin harhaanjohtava, ja toisaalta koko ajatusmalli on yksinkertaistava ja riittämätön.
1990-luvun alkupuolella puhuttiin Turkin suuntautumisesta Keski-Aasiaan, kun Neuvostoliitto hajosi ja alueelle syntyi neljä uutta turkkilaista valtiota (Kirgisistan, Kazakstan, Uzbekistan ja Turkmenistan – lisäksi Kaukasiassa Azerbaidzhan sai itsenäisyyden). Samoihin aikoihin Turkista luotiin yhteyksiä Venäjän federaation turkinsukuisiin osavaltioihin, etenkin Tatarstaniin ja Bashkortostaniin. Turkin silloinen presidentti Turgut Özal haaveili turkinsukuisten kansojen yhteisöstä, jonka johdossa Turkki olisi itseoikeutetusti. Tämä huuma haihtui kuitenkin yhtä pian kuin se oli syntynytkin. Haave oli käytännössä mahdottomuus, kun maita yhdisti lähinnä kielisukulaisuus ja Turkilla ei ollut tarvittavia taloudellisia muskeleita ostaakseen paikkansa uusien valtioiden pääasiallisena tukijana. Sittemmin turkkilaisten valtioiden tapaamisissa onkin keskitytty kulttuuriin ja koulutukseen.
Turkkilaisten kansojen yhteisöä ei kuitenkaan ollut tarkoitettu korvikkeeksi Turkin eurooppalaiselle suuntautumiselle. Niinpä Turkissa juhlittiin EU:n päätöstä ottaa Turkki viralliseksi jäsenehdokkaakseen Helsingin huippukokouksessa 1999. Varsinaiset jäsenneuvottelut käynnistyivät elokuussa 2005.
Vuoden 2001 talouskriisin jälkeen Turkin talous on kasvanut nopeammin kuin EU-alueella ja Turkin liiran kurssi on vakautunut. Talouden kehitys on suosinut Oikeus- ja kehityspuoluetta (AKP), jonka johdolla Turkin talousvaikeuksissa ja sisäisissä kriiseissä kärsinyt itsetunto on viime vuosina saatu vahvistumaan. Kasvanut talous ja avautuminen ulkomaailmaan on heijastunut Turkin ulkopolitiikassa. Lisääntyneestä ulkopoliittisesta itsevarmuudesta ja oma-aloitteisuudestaan huolimatta Turkki on mukaillut lähes kaikessa EU:n linjauksia ja maa on tukenut EU:n aloitteita eri puolilla maailmaa.
Samalla Turkin uusi ulkopoliitiinen motto “nollaongelmista” naapureiden kanssa on kääntänyt uuden sivun sen naapurisuhteissa. Vanhan varustautumisen ja uhittelun sijaan Turkki on korostanut EU:nkin ajamaa pehmeää voimaa (soft power) ja pyrkinyt vuoropuheluun naapureidensa kanssa. Esimerkkejä tästä ovat neuvottelut Armenian ja Kyproksen kanssa, lähentyneet suhteet Kreikkaan, raja-alueyhteistyö Georgian kanssa sekä Turkin rooli välittäjänä Iranin ydinasekiistassa. Toki takapakkiakin on tullut, kuten on viime viikkoina nähty esim. Armenian kanssa sovittuun tiekarttaan tulleista mutkista.
On totta, että Turkki on aktivoitunut Lähi-idässä. Maa on ollut aktiivinen Irakissa, se on tukenut entistä verivihollistaan Syyriaa, ja Erdoğanin ulosmarssi viime vuoden Davosin kokouksesta herätti ihailua ympäri islamilaista maailmaa. Lisäksi Turkin yleisradio TRT avasi hiljattain arabiankielisen tv-kanavan (artikkeli kanavan mahdollisuuksista arabimaissa) ja viime helmikuussa aukesi pitkään poikki ollut raideyhteys Irakin Mosulista Turkin Gaziantepiin. Tämän kehityksen takana on osaltaan alueellisen suurvallan vaikutuspyrkimykset, mutta myös Turkin viennin edistäminen.
Onkin mielenkiintoista, että vasta islamilaiskonservatiivisen AKP:n nousu valtaan on nostanut huolen Turkin suhteista Lähi-itään ja islamilaiseen maailmaan. Turkki on ollut islamilaisten maiden järjestön OIC:n jäsen vuodesta 1969, ja Turkilla oli yhteistyötä islamilaisten maiden kanssa jo kylmän sodan aikana ja sitä ennenkin (ks. CENTO tai jo ennen II maailmansotaa solmittu Saadabadin sopimus). Toisenalaisesta jatkuvuudesta kertoo se, ettei kädenojennus palestiinalaisille ja Erdoğanin Israeliin kohdistama kritiikki ole katkaissut Turkin ja Israelin strategista yhteistyötä. On myös huomioitava, että vasta Turkin taloudellinen ja demokraattinen kehitys ovat antaneet sille vaikutusvaltaa ja tehneet siitä mielenkiintoisen esimerkin Lähi-idän valtioille.
Turkin suuntautuminen itään ei siis ole uusi asia. Se ei myöskään ole estänyt tai hidastanut sen EU-pyrkimyksiä. Voisikin väittää, että Turkin ulkopolitiikka on sen EU-kelpoisin politiikan osa-alue. Turkin EU-tavoitteiden suurin este on maan sisäpoliittinen takalukko, johon AKP ei ole löytänyt avaimia. Oppositiopuolueet CHP ja MHP eivät tue perustuslain uudistamista tai syyttäjänviraston tutkimuksia väitetyistä armeijan vallankaappaussuunnitelmista. Ne eivät myöskään tue neuvotteluja Kyproksen yhdistämisestä, kurdien (ja muiden vähemmistöjen) aseman parantamisesta, huivikiellon lieventämisestä, ortodoksisen pappisseminaarin avaamisesta, alevien paremmasta kohtelusta (joskin AKP:kin on edennyt tässä hitaasti) jne. Ei AKP:kään ole syytön kehityksen hitauteen, koska se itse on hyötynyt kansallisten vaalien korkeasta äänikynnyksestä ja ehdotetut perustuslakiuudistukset on valmisteltu ilman oppositiota.
Turkin ajama ja tukema alueellinen yhteistyö ei ole pois EU:lta tai edes kovin poikkeavaa EU-maiden vastaavista projekteista. Turkin aktiivisuus esim. Mustanmeren alueella (BSEC) on normaalia aluepolitiikkaa ja verrattavissa esim. yhteistyöhön Itämeren alueella. Toisaalta Turkki on yksi maailman 20 suurimmasta taloudesta ja sen armeija on Naton toiseksi suurin. Siksi onkin luontevaa, että sillä on omat intressinsä samoin kuin vaikkapa Iso-Britannialla (Kansainyhteisö), Ranskalla (ranskankielinen Afrikka) tai Puolalla (Ukraina, Georgia), jotka ovat myös onnistuneet nostamaan asiansa EU:n asialistalle.
Jos uusosmanilaisuudesta halutaan kuitenkin vielä puhua, keskusteluun pitäisi tuoda myös Turkin rooli Balkanilla. Balkan oli kuitenkin osmaneiden ydinaluetta Anatolian ohessa – toisin kuin Lähi-itä. Turkki on ollut erittäin aktiivinen Balkanilla (esim. Bosnia ja Kosovo) ja se on tukenut myös EU:n operaatioita alueella. Jostain syystä tutkijat ja kommentaattorit eivät kuitenkaan ole nähneet (tai kuulleet) tässä kaikuja osmanien ajoilta – ei, vaikka alueella on turkkilaisia vähemmistöjä ja turkkilaiset saippuasarjat, koulut ja yritykset näkyvät kaikkialla.
- Erdal Güven AKP:n ulkopolitiikasta
- Andrew Finkelin ajatuksia uusosmaneista
- Yigal Schleifer Turkin sisä- ja ulkopolitiikan suhteesta
- International Crisis Groupin uusi raportti Turkin suhteista Lähi-itään
***
Ja lopuksi vielä pari äskettäin vastaani tullutta kirjoitusta:
