Euroopan rajalla?
Olen kritisoinut täällä, että Turkin ulkopolitiikasta on viime aikoina kirjoitettu kovin yksipuolisesti ja tavalla mikä ei mielestäni aina vastaa todellisuutta. Nyt vastaani tuli kuitenkin kaksi hyvää ja erilaista artikkelia aiheesta.
Steven A. Cook kirjoittaa Foreign Policyssa Turkin ja Yhdysvaltojen välisen suhteen tilasta ja haasteista. Artikkeli osuu siinäkin hyvään saumaan, että katastrofiksi osoittautunut (noh, näkökulmasta riippuen) Gazan avustusoperaatio on innoittanut islam- ja maahanmuuttokriittisiä piirejä jo julistamaan Erdoğanin ja AK-puolueen ulkopolitiikan ääri-islamistiseksi. Cookin kirjoituksen pointti tiivistyy hyvin seuraavassa kappaleessa (kursiivi minun lisäämä):
The easy temptation is to blame creeping Islamization for Turkey’s foreign-policy shift. There is no denying that there is an ideological component to much of Erdogan’s rhetoric, especially when it comes to Israel. However, the prime minister is not the architect of Ankara’s foreign policy; Foreign Minister Davutoglu is the man responsible for the country’s new international activism. Bookish, soft-spoken and extremely smart, Davutoglu is not an Islamist. Rather, he correctly perceived the role Turkey can play in a much-changed world. The structural changes resulting from the end of the Cold War, Europe’s continuing rebuff of Turkey, and the economic opportunities to the country’s south, east, and north have driven Davutoglu’s thinking, not the Quran. Moreover, despite the bitter political battle being played out in Turkey over the country’s political trajectory, there is general agreement across the political spectrum on the direction of Turkish foreign policy. Other Turkish governments might have been more cautious about the TRR deal, but they certainly would be seeking to maintain good relations with Iran, Iraq, and Syria, not to mention Russia.
Toinen mielenkiintoinen artikkeli koskee Turkin aktiivista politiikkaa Balkanilla. Kirjoittaja Anes Alic keskittyy Albaniaan, Bosniaan ja Kosovoon, mutta joukkoon voisi lisätä myös Makedonian. Kirjoittajan mukaan Turkki parantelee asemiaan Balkanilla edistääkseen EU-pyrkimyksiään:
For Turkey, recreating itself as the benefactor of the Balkans, on the periphery of the EU, is a useful way to secure closer cooperation with Europe and cement Ankara’s image as an indispensable geopolitical partner in the region. It is a strategy that essentially means that the EU must either embrace Turkey as a member, or face off against Turkey in the Balkans, and perhaps beyond.
Ajatusmalli toimii tiettyyn pisteeseen, mutta itse näen taustalla enemminkin seuraavat kaksi tekijää, jotka sitten mahdollistavat politiikan kehittämisen ja linkittämisen Turkin EU-pyrkimyksiin:
- Maantieteellinen läheisyys ja Turkin historialliset ja kulttuuriset siteet Balkanille
- Balkanin maiden koko (pieniä) ja kehittymätön talous
Turkin haaveet hegemoniasta Keski-Aasiassa kaatuivat juuri näiden tekijöiden puutteeseen. Maantieteellinen ja kulttuurinen välimatka oli liian pitkä eikä Turkilla ollut taloudellisia lihaksia osallistua vaikkapa Kazakstanin luonnonvarojen hyödyntämiseen. Balkanin pikkuvaltioissa Turkki voi kuitenkin olla hyvinkin merkittävässä roolissa niin talouden kuin politiikan saralla. Lisäksi alue on riittävän lähellä myös lukuisille pienille ja keskisuurille turkkilaisyrityksille, jotka hakevat uusia markkinoita lähialueiltaan.
Onkin mielenkiintoista miten vähälle huomiolle Turkin Balkanin-politiikka on Euroopassa jäänyt, etenkin kun ns. Länsi-Balkanin alue on alusta alkaen ollut yksi EU:n uuden ulkopolitiikan painopistealueista. Suomessakin olisi syytä tutustua siihen tarkemmin, jos alueelle aiotaan panostaa tosissaan (esim. suurlähetystön avaaminen Kosovoon ja Suomen merkittävä osuus EULEX-operaatiossa).
