Euroopan rajalla?
Ranskan parlamentin alahuoneen päätös tehdä Armenian kansanmurhan kieltäminen rangaistavaksi on nostanut kysymyksen siitä, miksi Turkki jatkaa kansanmurhan kieltämistä, jälleen ajankohtaiseksi. Monien mielestä kansanmurhan tunnustaminen olisi poliittisesti ja diplomaattisesti edullisempi ratkaisu. Esimerkiksi Lähi-idän asiantuntija Robert Fisk pohtii asiaa tänään julkaistussa kirjoituksessaan: Mikä saa turkkilaiset toimimaan näin?
Tutkija Ayşe Zarakol tarjoaa mielenkiintoisen vastauksen kysymykseen. Zarakolin mukaan kansanmurhan kieltäminen liittyy Turkin niin kutsuttuun ontologiseen turvallisuuteen. Ontologinen turvallisuus tarkoittaa omakuvan eheyttä – niin ihmisillä kuin valtioillakin. Termi tulee alun perin psykiatriasta, ja on saanut jalansijaa sosiologian kautta myös kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa. Tutkijoiden mukaan ontologinen turvallisuus menee joskus jopa fyysisen turvallisuuden edelle: valtiot vaarantavat territoriaalisen turvallisuuden pitääkseen valtiollisen identiteetin eheänä. Tästä on esimerkkinä muun muassa Belgian päätös taistella Saksaa vastaan vuonna 1914.
Zarakol liittää kansanmurhakysymyksen ja Turkin valtiollisen identiteetin yhteen. Turkin identiteetti on muodostunut suhteessa länsimaihin; Turkin länsimaisuus on myöhäisherännäisyyttä, mistä syystä sen kansainvälinen rooli on stigmatisoitunut. Nykyiset poliittiset kiistakysymykset – etupäässä kysymys Armenian kansanmurhasta – johtuvat paljolti juuri tästä stigmatisoituneesta identiteetistä. Armenian kansanmurhan tunnustaminen kyseenalaistaisi Turkin koko identiteetin perustan, mikä vastaavasti johtaisi ontologiseen turvattomuuteen.
Zarakolin mukaan Turkin valtion on lähes mahdotonta tunnustaa Armenian kansanmurhaa kahdesta syystä. Ensiksi länsimaiden kiinnostus Turkin vähemmistöjä kohtaan nostaa vanhat kansalliset traumat esiin: länsimaat yrittävät jälleen horjuttaa Turkin valtion suvereniteettia. Toiseksi kansanmurhakysymys on suoraan liitoksissa Turkin ”länsimaisuuteen” ja “sivistystasoon”: kansanmurhan tunnustaminen legitimoisi Turkin kansainvälisen roolin stigmatisoituneena, myöhäisherännäisenä länsimaana. Jälkimmäinen tuottaa häpeän tunteen, joka on kansanmurhan kieltämisestä koituvaa häpeää suurempi.
Mutta paradoksaalisesti kansanmurhan kieltämisellä on samantyyppinen vaikutus: se saa länsimaiset tarkkailijat palaamaan Turkin tasavallan alkulähteille ja epäilemään valtion sivistystasoa. Tässä mielessä Turkin pyrkimys piilottaa stigma työntää sen vielä vahvemmin esille.
