PKK:n uudet haasteet

 Posted by on 17.3.2012  Add comments
maalis 172012
 

PKK:n mielenosoitus Helsingissä. Kuva: L. Tainio

Kurdistanin työväenpuolue (Partiya Karkerên Kurdistan, PKK) on pystyttänyt teltan Kolmen sepän aukiolle Helsingissä. Teltalla, jonka kulmalla liehuu järjestön punainen tähtilippu, on ryhmä syömälakkolaisia, jotka vaativat johtajansa Abdullah Öcalanin vapauttamista vankilasta.

Mielenilmaus ei tullut yllätyksenä, ja sitä edelsi maaliskuun alussa Vuosaaressa pienimuotoisempi syömälakkokampanja, jolla tuettiin Turkin vankiloissa järjestettyä syömälakkoa. Vielä tärkeämpää on kuitenkin lähestyvä kurdien (persialaisten, afgaanien, azerien ym.) uusi vuosi, nevruz/newroz (21. maaliskuuta), joka on jo vuosia ollut yksi turkinkurdien tärkeimmistä juhlapäivistä. Tämän vuoden nevruzin odotetaankin olevan eräänlainen käännekohta: joko PKK onnistuu mobilisoimaan ihmisiä ja provosoimaan yhteenottoja tai sen (entiset) tukijat jäävät kotiin. Tähän vaikuttavat monet tekijät, kuten kurdiaktivistien pidätykset Turkissa ja Lähi-idän poliittinen kuohunta. Etenkin arabikeväästä näyttää muodostuvan PKK:lle sekä haaste että mahdollisuus.

Viimeisen vuoden aikana Lähi-idässä on nähty sarja vallankumouksia, joita on verrattu jopa vuoden 1989 tapahtumiin Euroopassa. Ensin Tunisiassa ja sitten Egyptissä ja Libyassa tapahtuneet vallanvaihdokset vaikuttavat nyt pysähtyneen Syyriaan, missä tuhansia on kuollut noin vuoden jatkuneissa levottomuuksissa ja hallinnon sortotoimissa. Kyse ei ole vain syyrialaisen diktatuurin eloonjäämistaistosta, vaan sen kaatuminen heijastuisi laajemmin koko Lähi-idän voimatasapainoon.

Syyria on tyyppiesimerkki julmasta, omaa kansaansa sortavasta autoritaarisesta hallinnosta, joka on perustunut pelkoon, mutta myös ulkomailta saatuun tukeen ja erilaisten proxyjen häikäilemättömään käyttöön ulkopolitiikan välineinä. Israelin kannalta al-Assadin diktatuuri on edustanut vakautta ja ennakoitavuutta, mutta samalla Syyria on avoimesti tukenut Gazaa hallitsevaa Hamasia – puhumattakaan muista aseellisista palestiinalaisryhmittymistä. Tosin arabikevään edettyä Syyriaan Hamas on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä Damaskokseen. Syyria on aktiivinen myös Libanonissa, missä se toimii yhä kulissien takana vedettyään viimeiset joukkonsa maasta vuonna 2005. Yksi Syyrian näkyvimmistä liittolaisista on Hizbullah, joka toisin kuin Hamas on pysynyt uskollisesti baath-hallinnon rinnalla. Syyrian tärkein liittolainen alueella on kuitenkin Iran, joka on samalla Hizbullahin tärkeä tukija. Syyriasta onkin raportoitu Iranin tuesta joukkojenhallinnan ja tiedustelun saralla sekä puolisotilaallisten basij-joukkojen osallistumisesta opposition murskaamiseen. Konfliktin eskaloituessa Syyria on entistä riippuvaisempi Iranista, joka itse kärsii taloudellisista pakotteista. Onkin mielenkiintoista, mikä Venäjän rooli tulee olemaan tässä kuviossa.

Syyrian suhde Turkkiin on vaihdellut eri aikoina. Vuoteen 1998 Damaskos toimi keskuksena eri Turkin hallintoa vastaan taisteleville ryhmittymille. PKK piti majaansa Syyriassa ja Libanonissa pari vuosikymmentä ennen kuin se joutui siirtämään päämajansa Pohjois-Irakiin. Äärivasemmistolainen Vallankumouksellinen kansanvapautuspuolue / -rintama (DHKP/C) puolestaan piti perustamiskongressinsa Damaskoksessa vuonna 1994. Tilanne kuitenkin muuttui 1998, kun Turkki vaati Syyrian johtoa karkottamaan PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin. Turkin siirrettyä joukkojaan maiden rajalle tarkoituksenaan marssia tarvittaessa Damaskokseen, Syyria päätti lopulta karkottaa Öcalanin, joka lopulta saatiin kiinni Keniassa. Lokakuussa 1998 Turkki ja Syyria solmivat Adanan sopimuksen, joka pani pisteen Syyrian avoimelle tuelle PKK:lle. 2000-luvulla maiden suhteet alkoivat normalisoitua, mikä johti mm. rajojen avaamiseen (etenkin juhlapyhinä maat pyrkivät helpottamaan liikkumista raja-alueilla), miinakenttien raivaamiseen Turkin puolella sekä pyrkimykseen luoda vapaakauppa-alue Turkin, Syyrian, Jordanian ja Libanonin välille.

Suotuisa kehitys kuitenkin päättyi kansannousuun Syyriassa. Silmittömän väkivallan seurauksena Turkki on avannut rajansa pakolaisille (joita Turkki pitää vierainaan, ei siis pakolaisina) ja tukenut Syyrian oppositiota. Julkinen mielipide Turkissa on Syyrian opposition puolella ja rajaseuduilla konfliktissa eletään mukana rajat ylittävien perhesiteiden takia. Vastaavasti Syyria on lämmitellyt suhdettaan PKK:hon.

Jonkin aikaa hiljaa kytenyt konflikti Turkin ja PKK:n välillä leimahti uudestaan liekkeihin viime keväänä ennen kesäkuun parlamenttivaaleja. Tätä edelsi laillisen kurdipuolueen BDP:n aloite demokraattisesta autonomiasta, joka kuitenkin perustui Abdullah Öcalanin ajatuksiin. (Demokraattisesta autonomiasta lisää mm. täällätäällä ja täällä.) Samalla PKK aloitti aktiivisen kampanjan järjestöön kriittisesti suhtautuvia kurdivaikuttajia vastaan. Yhteenotot kiihtyivät kesän aikana, mutta elokuussa tilanne alkoi mutkistua entisestään, kun medialähteet raportoivat, että Iran olisi ottanut kiinni PKK:ta Pohjois-Irakista johtavan Murat Karayılanin. Iran myös kiihdytti iskujaan PKK:n iranilaista haaraa Kurdistanin vapaan elämän puoluetta (Partiya Jiyana Azad a Kurdistanê, PJAK) vastaan. PJAK kuitenkin julisti yksipuolisen tulitauon syyskuun alussa, ja kuun loppuun mennessä se ilmoitti vetävänsä joukkonsa Irakiin ja luopuvansa taistelusta Irania vastaan. (Yhteenveto loppukesän tapahtumista täällä.) Tapahtumia pidettiin Iranin varoituksena Turkille – se oli osoittanut kykenevänsä aiheuttamaan vahinkoa PKK:lle, mutta myös voivansa tarvittaessa käyttää sitä Turkkia vastaan.

Lokakuussa PKK yllätti Turkin viranomaiset, kun se teki tuhoisimman iskunsa vuosiin. 24 sotilasta ja poliisia sai surmansa ja lähes 20 haavoittui PKK:n hyökätessä samanaikaisesti kolmeen eri kohteeseen Çukurcassa, Yüksekovassa ja Hakkârissa. Turkin asevoimat vastasi nopeasti ja ilmoitti tappaneensa 49 PKK:n taistelijaa seuranneissa yhteenotoissa. PKK:n isku herätti keskustelun Syyrian mahdollisesta osuudesta sen takana. Turkin aktiivinen rooli Syyrian opposition tukijana ja huhut valmiudesta muodostaa turvavyöhyke Syyrian puolelle olisivat ajaneet Damaskoksen turvautumaan vanhaan liittolaiseensa ja muistuttamaan Ankaraa sen haavoittuvuudesta. PKK on pyrkinyt kieltämään yhteistyönsä Syyrian hallinnon kanssa, mutta raportit Syyriasta kertovat muuta. Verkkosivu Kurdwatch.com on raportoinut siitä, miten PKK:n syyrialainen haara Demokraattinen unionipuolue (Partiya Yekîtiya Demokrat, PYD) olisi painostanut syyriankurdeja välttämään hallituksenvastaisia mielenosoituksia. Viime helmikuun alussa PYD:n kannattajien kerrottiin hyökänneen kurdimielenosoittajia vastaan Qamishlissa ja Afrinissa. Tätä seurasi alunperin Avestakurd.net-sivuston uutinen siitä, miten PYD:n militantit olivat miehittäneet tiesulkuja Afrinissa – Syyrian hallituksen luvalla. Sittemmin PYD on omaksunut maltillisemman linjan, mutta se on ainoana Syyrian kurdipuolueena pysytellyt erossa yhteistyöjärjestö Kurdien isänmaallisesta konferenssista.

Tammikuun lopulla Murat Karayılan ilmoitti PKK:n valmistautuvan uuteen kampanjaan, joka alkaisi helmikuussa. Antamassaan haastattelussa hän viittasi myös kansainvälisiin toimiin, tai salaliittoon, järjestöään vastaan. Toiminta alkoikin helmikuun puolivälissä Abdullah Öcalanin vangitsemisen vuosipäivänä. Turkissa kutsuttiin koolle suuria mielenosoituksia ja Euroopassa tehtiin tihutöitä ja yritettiin tuhopolttoja. Vuosipäivä oli kuitenkin pettymys PKK:lle, koska mielenosoitukset jäivät odotettua pienemmiksi.

Turkki on toiminut aktiivisesti PKK:ta vastaan kansainvälisillä areenoilla. Roj-tv:n lähetykset jatkuvat enää internetissä, ja myös Suomi on (aivan oikein) mainittu maana, jossa PKK:n annetaan toimia luoden painetta terrorinvastaisille toimille. Helmikuun alussa Yhdysvallat lisäsi kolme PKK:n jäsentä huumekaupasta etsittyjen listalleen, mistä seurasi tahroja järjestön imagoon. Turkin hallitus on lisäksi ollut aktiivinen sisäpolitiikassaan, vaikka suurta julkisuutta saanut kurdialoite on haudattu. Marraskuussa pääministeri Recep Tayyip Erdoğan pyysi anteeksi vuoden 1937 Dersimin joukkomurhaa, jossa jopa 13 000 alevikurdia sai surmansa. Samalla Erdoğan käänsi tilaisuuden hyökkäykseksi opposition Tasavaltalaista kansanpuoluetta (CHP) vastaan. 1930-luvulla Turkissa oli CHP:n johtama yksipuoluejärjestelmä, joka siten oli vastuussa tehdyistä päätöksistä. Erdoğanin hyökkäystä selittää osaltaan se, että Dersim (nyk. Tunceli) on pitkään ollut CHP:n ja vasemmiston vahvaa tukialuetta.

AKP:n sisäpoliittiset aloitteet ovat silti kärsineet joistain takaiskuista. PKK:n ja sen eri haarojen (mm. PJAK) kattojärjestön KCK:n vastaiset operaatiot ovat vieneet satoja ihmisiä, mukaan lukien tutkijoita ja toimittajia, vankilaan. Lisäksi tammikuussa Turkin asevoimat pommitti Irakin vastaisella rajalla Uluderessä paikallisia kyläläisiä, jotka olivat salakuljettamassa mm. polttoainetta. Kaikkiaan 35 sai surmansa, monet heistä alaikäisiä. Murhenäytelmää seurasi mielenosoituksia ja hallitus vältteli vastuuta. Sittemmin tilanne on rauhoittunut siinä määrin, että pääministerin vaimo Emine Erdoğan vieraili hiljattain tapaamassa uhrien omaisia. Helmikuussa Erdoğan ilmoitti hyväksyneensä Turkin salaisen palvelun käymät neuvottelut PKK:n kanssa:

”I’ve said that we will fight the terrorist organization and negotiate with its political representatives. I stand by these words. But they should carefully keep to this framework.”

Pääministeri onkin sanonut hallituksensa pyrkivän ratkaisemaan kurdikysymyksen. Sanoman, jonka varapääministeri Atalay toisti vierailullaan Kaakkois-Turkissa. PKK:n tekemiksi epäillyillä pommi-iskuilla Istanbulissa ja Ankarassa ei ole ollut suurta vaikutusta tähän ilmapiiriin.

Toisenlainen sisäpoliittinen haaste PKK:lle on ollut kurdiälymystön aktiivisuus PKK:n kriitikoina. Kurdien ainoana edustajana esiintyvä PKK onkin uhkaillut näitä kollaboraattoreina ja pettureina pitämiään henkilöitä. Tulilinjalle ovat joutuneet monet entiset ja nykyiset aktiivit. Nykyään Oikeuksien ja vapauksien puolueessa (Hak-Par) toimiva entinen Ala Rizgarin johtohahmo İbrahim Güçlü on vaatinut PKK:n sisäisten puhdistusten julkistamista, minkä lisäksi hän on kritisoinut kurdien sisäistä keskustelua avoimuuden ja monimuotoisuuden puutteesta. Kemal Burkay on sanonut, että PKK:n väkivalta on vain vaikeuttanut kurdikysymyksen ratkaisua. Vuosia Ruotsissa pakolaisena asunut Kurdistanin sosialistisen puolueen (PSK) entinen johtaja Burkay on aiemminkin joutunut PKK:n uhkailujen kohteeksi, mutta veteraanipoliitikko jaksaa yhä puhua kurdien poliittisen pluralismin puolesta.

PKK on myös saanut uudistuneen kilpailijan, kun sen entinen verivihollinen (Turkin) Hizbullah on omaksunut uuden, kurdinationalistisen identiteetin täydentämään sen islamistista sanomaa. Hizbullah on jo pitkään rakentanut laillisten järjestöjen verkostoa, joten sen pyrkimys siirtyä väkivallasta valtavirtaisempaan politiikkaan ei pitäisi tulla yllätyksenä. Toisaalta järjestön erittäin raaka menneisyys luo yhä pelkoa ja laillinen toiminta saattaa olla vain keino kerätä voimia ja kannatusta. Hizbullahin voimistumisesta ei kuitenkaan ole seurannut juuri minkäänlaista reaktiota. PKK näyttääkin haluttomalta (kyvyttömältä?) uuteen konfliktiin Hizbullahin kanssa ja järjestöt ovat, ainakin toistaiseksi, haudanneet sotakirveensä.

PKK:lla onkin näytön paikka Turkissa. Sen pitäisi todistaa olevansa yhä alueen voimakkain toimija. Se haluaisi hyödyntää arabikevään esimerkkiä ja saada ihmiset kaduille vaatimaan muutosta. Samalla se on kuitenkin vaikeassa asemassa, koska se ei halua pluralistista demokratiaa – ei ainakaan kurdien keskuuteen. Se ei ole pystynyt hyödyntämään Syyrian tapahtumia, koska turkinkurdit eivät ole Syyrian hallituksen puolella, ja koska myös he haluavat vapautta. PKK on epäonnistunut AKP:n virheiden hyödyntämisessä ja sen perinteiset tukijat ovat häviävällä puolella. Syyrian hallitus on tuhon tiellä, ja PKK:n historia Assadin kumppanina ei ole omiaan tuomaan sille suurta kannatusta syyriankurdien keskuudessa. Vaikka PYD on maaliskuussa muuttanut linjaansa sovittelevammaksi, on vaikea nähdä, miten se voisi asettua luontevasti osaksi Assadin-vastaista rintamaa.

Pohjois-Irakissa PKK on ajettu reservaattiin Kandil-vuorelle, missä kurdialueen hallinto antaa sen pitää leiriään. Toisaalta, Barzanilla tai Talabanilla ei ole lihaksia ajaa PKK:ta poiskaan. Pohjois-Irakin kehitys on kuitenkin tarjonnut työtä ja mahdollisuuksia monille turkkilaisille, myös turkinkurdeille, ja se voi toimia Barzanin käyntikorttina kilpailussa turkinkurdien suosiosta. Mikäli PKK on tehnyt jonkin sopimuksen Iranin kanssa, se on sitonut kätensä Syyrian suhteen. Tällöin PKK:lle jää kaksi vaihtoehtoa: joko se panee kaiken voimansa Assadin ja Iranin taakse, tai sitten se pelaa kaksilla korteilla ja pidättäytyy suorasta toiminnasta Syyriassa, kunnes voittava osapuoli on selvillä tai se saavuttaa sopimuksen Turkin kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa ratkaisuun tulisi kuitenkin päästä ennen kuin rajuimmat taistelut leviävät kurdialueille. PKK:n kannalta onkin huolestuttavaa, että valtaosa syyriankurdeista hyväksyy Turkin mahdolliset toimet humanitaarisen käytävän luomiseksi. Ei olekaan ihme, että nevruziin on ladattua paljon odotuksia. Mielenosoitusten on tarkoitus alkaa jo sunnuntaina 18. maaliskuuta.

Emre Uslun mielestä nevruz on PKK:n mahdollisuus osoittaa olevansa vielä todellinen voimatekijä – siksi aktiviteetit myös Helsingissä. Voi kuitenkin olla, että ihmiset jäävät kotiin, mikä olisi merkki PKK:n heikkenevästä vaikutusvallasta. Radikalin kolumnisti Cevdet Aşkın on huolestuneempi, kun hän lainaa Murat Karayılanin ehtoja neuvottelujen aloittamiseksi: Öcalan on otettava neuvottelupöytään. Hän pelkää, että jos BDP:n toivomat miljoona ihmistä ilmestyvät Diyarbakırin kaduille, se on merkki kurdikevään alusta. Mutta millaisen kurdikevään? Ja minkä puolesta? Toivon, että järki voittaa. Toivon myös, että Turkin viranomaiset sallisivat BDP:n järjestämät mielenosoitukset nevruzina.

Lopuksi vielä hyvä uutinen: BDP:n jäsen, Diyarbakırin pormestari Osman Baydemir sanoi tällä viikolla, että ”lapsen paikka ei ole kadulla osoittamassa mieltä, kivittämässä panssariajoneuvoja. Lapsen paikka on koulussa.”

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)