kesä 132012
 

Toni Alaranta

Yksi vallitseva tulkinta Turkin nykypolitiikasta esittää, että keskustaoikeistolaisen AKP:n johtajat ovat pragmatisteja, käytännönläheisiä vastuunkantajia, jotka kehittävät Turkkia käytännön ongelmien sanelemista lähtökohdista. Tämän vastapuolena on usein esitetty kemalisti-sekularistit, joiden katsotaan edustavan enemmän tai vähemmän kyseenalaista ja maailman nopean muutoksen paineessa vanhentunutta ideologista lähestymistapaa, jossa aate (tässä tapauksessa kemalismi) määrittelee miten suhtautua mihin tahansa yhteiskunnalliseen kysymykseen. Paitsi tutkijat, myös AKP:n edustajat itse ovat monesti korostaneet olevansa pragmatisteja. Tähän puhetapaan sisältyy ajatus, jonka mukaan poliittiset vastustajat, ennen muuta kemalistit, ovat ideologeja, tämän termin saadessa halventavan sävyn.

Ensisilmäyksellä tämä tulkinta vaikuttaakin luontevalta. Myös muualla maailmassa taloudelliseen liberalismiin ja demokratiaan kiinnittyvä nykyinen konsensushakuinen, laajojen kansanryhmien koalitioihin pyrkivä keskustaoikeistolainen puhetapa korostaa politiikan käytännöllisyyttä ja vastuunkantoa. Suomessa tästä on parhaana esimerkkinä Kokoomuksen poliittinen retoriikka. Kokonaan toisenlainen kuva nousee esille silloin, kun ryhdymme tarkastelemaan poliittista todellisuutta Laclaun ja Mouffen edustaman diskurssi-/ideologia-analyysin avulla. Tällöin lähtökohtana on se, että yhteiskunta on läpeensä poliittinen, ja toisaalta taas vailla mitään luonnollista järjestystä tai selittävää periaatetta. Yhteiskunta koostuu siis keskenään kamppailevista diskursseista/ideologioista, jotka pyrkivät esittämään ymmärrettävänä ja hallittava sen, mikä on läpeensä epälooginen ja kaoottinen (siis yhteiskunta). Nämä erilaiset ideologiat tai diskursiiviset erittelyt pyrkivät saattamaan luonnolliseen (vallitsevaan/hallitsevaan) asemaan oman versionsa yhteiskunnan luonteesta, yksilön ja yhteiskunnan suhteesta, historian kulusta ja talouselämän olemuksesta. Näin ollen yhteiskunta on erojen kenttä, jossa eroja toisaalta rakennetaan, toisaalta pyritään saattamaan oma erojen ja arvojen esitys hallitsevaksi – siis todellisuuden kuvaksi.

Tässä katsannossa ne, jotka kutsuvat itseään pragmatisteiksi ja vastustajiaan ideologeiksi, näyttäytyvät itse kaikkein vahvimmin ideologisina: jos joku kutsuu itseään pragmatistiksi ja leimaa muut ideologeiksi, pyrkimys on ennen kaikkea osoittaa oman arvomaailman ja maailmankuvan luonnollisuus harhaanjohtaviin ideologioihin rinnastettuna. Juuri tämä on AKP:n poliittisen retoriikan logiikka. Se pyrkii osoittamaan taloudellisen liberalismin ja arvokonservatismin yhdistelmänsä luonnollisena ja epäideologisena. Turkissa tämä projekti pitää sisällään ideologisena esitetyn valtion alasajon ja markkinamekanismin korostamista, mukaan lukien uskontojen ja ideologioiden vapaan valinnan kenttä, jota kuitenkin todellisuudessa hallitsee väestön enemmistön uskontoon (sunnilainen islam) perustuvan arvokonservatismin hyödyntäminen. Tähän liittyy puolestaan Turkin koko puoluekentän läpäisevän nationalistisen diskurssin uudelleenmäärittely niin, että se yhdistyy luontevasti islamiin. Kyseessä on siis 1980-luvulla syntyneen turkkilais-islamilaisen synteesin (Türk-İslam Sentezi) vahvistaminen ja vakiinnuttaminen kansallisen identiteetin ja yhteiskunnan vallitsevaksi arvopohjaksi. Uusliberalistisen projektin sisällä AKP:n missio on ajaa alas kemalistinen valtio ja sen edustama positivistinen ja sekularistinen maailmankuva, jonka katsotaan edustavan eliitin harvainvaltaa todellisen kansanvallan esteenä: nyt AKP:n alaisuudessa kansan ”todellinen kulttuuri” on vapaasti ilmaistavissa ja se muodostaa perustan valtion hyväksyttävyydelle. Kuten Nazım İrem on vakuuttavasti osoittanut, mikään keskustaoikeistolainen poliittinen puolue ei kemalistisen valtion alasajoa edistäessään ole kuitenkaan missään mielessä pyrkinyt luomaan vallatonta tai järjestyksetöntä yhteiskuntaa, vaan päämääränä on ollut perustaa tuo järjestys uskonnon ja perinteisen kulttuurin perustalle. Juuri tämä pyrkimys perinteisten arvojen ja uskonnon asettamiseksi yhteiskunnan normatiiviseksi perustaksi tekee AKP:stä nimenomaan (ja varsin selkeästi) konservatiivisen ideologian edustajan.

Tämän analyysin perustalta on helposti havaittavissa, että pragmatismi ja epäideologisuus – sekä toisaalta vastadiskurssina (tai -ideologiana) toimivan kemalismin esittäminen epäilyttävänä ja todellisuudesta vieraantuneena ideologiana – toimivat AKP:n omaan konservatismiin ja uusliberalismiin sitoutuneen ideologian luonnollistamisen välineinä.  Tässä ei tietenkään ole tarkoitus ottaa kantaa kummankaan ideologian puolesta, vaan selittää AKP:n valta-aseman perusteita. Oman politiikan esittäminen epäideologisena pragmatismina on aina kuulunut konservatiivisen ideologian ytimeen. AKP:n menestystarinan selittäminen vaatii kuitenkin kyseisen puolueen ideologisen sisällön ymmärtämistä, sillä ideologian pyrkimys esittää yhteiskunta järjestyneenä ja ymmärrettävänä kokonaisuutena sekä sen kyky rakentaa yhteisöllinen identiteetti ja arvomaailma, ovat oleellisia tekijöitä AKP:n suosion rakentumisessa.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)