syys 132012
 

Toni Alaranta

Kaikkien niiden länsimaalaisten, jotka ovat viimeiset kymmenen vuotta lukeneet hallitsevan Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) Turkkiin tuomasta ”liberaali-demokratiasta” ja ”vapauksista”, olisi hyvä paneutua vaihteeksi nykykemalistien kärkinimiin kuuluvan Erol Manisalın tuotantoon. Tämän kirjoituksen lähteenä on käytetty kahta Manisalın teosta: İslâmcı Siyaset ve Cumhuriyet (Islamilainen politiikka ja tasavalta, 2006 ), sekä Ulusal Politika Notları (Merkintöjä kansallisesta politiikasta, 2007). Koska Manisalın teoksia ei ole suomennettu, tarjoan tässä pienen yhteenvedon hänen ajattelustaan.

Manisalın kirjoitusten lukeminen on varsin hämmentävä kokemus. Itse olen aina ajatellut, että AKP:n Turkkiin luomassa järjestelmässä on jotakin hyvin ongelmallista, jotakin pinnan alla olevaa, jota yksinkertaistavat luonnehdinnat AKP:sta demokraattisena voimana eivät kykene tavoittamaan. Tuon ongelmallisuuden tarkka erittely on kuitenkin ollut haastavaa. Manisalın analyysi antaa tähän ainakin osittain apukeinoja.

Kaikkein maailmankuvaa mullistavinta Manisalın kirjoitusten lukeminen on todennäköisesti niille, jotka ovat uskoneet että Lähi-idässä nouseva poliittinen islam on kyseisillä alueilla ainut (ja täysin oikeutettu) vastarintaideologia, väline länsimaiden hegemonian vastustamisessa. Manisalın tulkinta on täysin päinvastainen: poliittinen islam, erityisesti Turkissa, on länsimaisen riistokapitalismin ja hegemonian tärkein apupoika. Manisalın analyysin perustana on nykyisen länsimaisen kapitalistisen maailmantalouden kritiikki. Sen perusajatus on, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisellä kaudella länsimaalaiset suuryritykset ovat kasvaneet jättimäisiksi ylikansallisiksi voimiksi, jotka ulottavat valtansa paljon perinteisesti liike-elämän tai talouden sektoreiksi laskettujen toimintojen ylitse.

Tämän ns. Uuden maailmajärjestyksen viitekehyksessä länsimaat eivät suinkaan heikennä omia kansallis(valtiollisia) intressejään tyrkyttäessään vapaakaupan ja uusliberalismin oppeja muille, vaan suuryritysten ja valtioiden toimet tukevat toinen toisiaan. Molemmat on kansainvälisen politiikan kentällä valjastettu ajamaan länsimaisen kapitalismin etuja kehittyvien tai alikehittyneiden maiden kustannuksella. Kylmän sodan päättymisen jälkeisellä kaudella länsimaiden poliittiseksi vientituotteeksi muodostui liberaalitalous sekä liberaalidemokratia – puheenparsi, jolle on luonteenomaista vapaakauppa, demokratisoitumisen liittäminen taloudellisen liberalismin seuraukseksi, sekä postmoderni, etnisten ja uskonnollisten identiteettien politisoituminen ja keskusvallan (kansallisvaltion) alasajo ei-läntisissä maissa.

Turkissa tähän länsimaiden enemmän tai vähemmän pakolla tarjoamaan malliin on sitoutunut ennen muuta hallitseva, islamilaista arvokonservatismia edustava, AK-puolue. Manisalın mukaan Turkkiin on istutettu länsimaiden suosiollisella avustuksella poliittisen islamin ja vapaan markkinatalouden leimaama hallinto. Tämän uusimperialistisen projektin lopputuloksena on kansallismielisten ja sekulaarien puolueiden, virallisten instituutioiden, sekä kansalaisjärjestöjen määrätietoinen alasajo.

Manisalın mukaan vapaakaupan ja suuryritysten hallitsema maailmantalous hyödyttää työtä tekevää luokkaa länsimaissa mutta kurjistaa kyseistä ryhmää Turkissa. Länsimaissa yhteinen ulkopuolisiin kohdistuva riisto on korvannut luokkaristiriidan yhteiskuntien sisällä. Toisin sanoen läntisen kapitalismin alikehittyneisiin tai kehittyviin maihin suuntautuva riisto tuottaa yhteistä hyötyä läntisten maiden yhteiskunnille. Läntinen kapitalismi perustuu maailmalaajuisesti ”fasismille, anti-demokratialle ja oligarkialle”, mutta läntisten yhteiskuntien sisällä kyseinen projekti on kykenevä tuottamaan yhteiskunnallisen tasapainon.

Siinä missä jättiyritysten voitot ja läntisten kansakuntien edut ovat yhtenäisiä, Turkissa kyseinen prosessi vaikuttaa vastakkaiseen suuntaan: turkkilaiset suuryritykset linkittyvät osaksi länsimaisia jättiyrityksiä, ne ovat siis vain kyseisten yritysten Turkissa toimivia ulokkeita. Niiden edut eivät siis ole yhtenäisiä Turkin kansallisten etujen kanssa, vaan läntisten suuryritysten ulokkeina ne tuottavat hyötyä vain länsimaille. Poliittisen islamin rooli tässä pelissä on avata ja yksityistää Turkin talous ja politiikka: liberaalin politiikan avulla ei vapauteta vain markkinoita ja anneta lupa kansainvälisille monopoleille Turkin valtaamiseen, vaan liberaalitalous ja liberaalidemokratia -diskurssin sisällä vapautetaan myös Turkin uskonnolliset voimat, uskonnolliset veljeskunnat, mittavia summia hallitsevat uskonnolliset säätiöt, sekä uskonnollista opetusta antavat koulut ja yliopistot.

Lyhyesti: liberaalidemokratian ja vapauden nimissä tuhotaan kaikki ne tasavaltalaiset instituutiot, jotka on rakennettu turvaamaan sekulaarin demokratian säilyminen Turkissa. Lopputuloksena on tilanne, jossa koko yhteiskunnan rakentumiselle uskonnon perustalta ei ole enää mitään esteitä. Koska poliittinen islamilainen liike on omia päämääriään tavoitellessaan valmis pelaamaan uusliberalismin sanelemaa peliä, länsimaiden ja AKP:n edut ovat yhtäläiset; ne tukevat toinen toisiaan ja AKP pysyy vallassa (ja lujittaa entisestään valtaansa) niin kauan kuin se toteuttaa länsimaisen kapitalismin riistoprojektia Turkissa.

Ja mitä yksityistäminen, liberalisointi ja lännessä paljon parjatun isä-valtion (Baba devlet) alasajo sitten lopulta Manisalın mukaan tarkoittaa? Se tarkoittaa keskusvallan luopumista kaikesta ohjauksesta, tulonjakoon puuttumisesta, koulutus- ja terveyspalvelujen siirtämistä uskonnollisten veljeskuntien harjoittaman hyväntekeväisyyden piiriin. Ja kuten länsimaissa on ollut tapana Pelastusarmeijan kohdalla, saippuan ja sopan lisäksi veljeskunnat tarjoavat samalla sitä kuuluisaa ”sielunhoitoa” kiinnittäen väestön köyhän enemmistön tiiviisti AKP:n leiriin.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)