marras 122012
 

Toni Alaranta

Şerafettin Turanin mukaan lukuisista erilaisista kemalismin määritelmistä voidaan löytää seitsemän yhteistä piirrettä. Turanin mukaan kemalismi koostuu siis seuraavista kohdista:

  1. Monikansallisena monarkiana toimineen imperiumin tilalle perustetaan kansansuvereniteettiin perustuva, kaikin puolin itsenäinen kansallisvaltio.
  2. Muslimien yhteisön eli umman sekä islamin uskonnolliseen lakiin eli shariaan perustuvan järjestelmän lakkauttaminen ja sekulaarin (maallisen) oikeusjärjestelmän luominen
  3. (Uskonnollisiin) yhteisöihin perustuneen yhteisöllisyyden korvaaminen valtioon kansalaisuuden käsitteen avulla liittyvien vapaiden kansalaisten yhteisöllä.
  4. Valistuksen päämäärän mukaisesti yksilön ohjaaminen tiedon piiriin, niin että hän kykenee kohtamaan elämässä vastaan tulevat ongelmat rationaalisesti.
  5. Niin ikään valistuksen päämäärien mukaisesti, tiedon ja tieteen levittämisen mahdollistamiseksi, turkin kielen muuttaminen kaikkien kansalaisten helposti opittavaan muotoon ja turkin saattaminen tieteen ja kulttuurin kieleksi.
  6. Turkkilaisuuden historian eri vaiheissa esiintyneiden muotojen osoittaminen ja sen todistaminen että turkkilaiset eivät ole olleet vain soturikansa vaan myös sivistyskansa.
  7. Yksilön, yhteiskunnan ja valtion uudenaikaistaminen (modernisointi) tieteen ja teknologian avulla.

Kemalismi on siis poliittinen ideologia, joka ajaa kyseisiä päämääriä pyrkien saamaan ne harjoitettavan politiikan keskiöön. Länsimaisessa akateemisessa maailmassa ja läntisten poliitikkojen piirissä kemalismi ei ole tänä päivänä kovinkaan korkeassa huudossa – luonnehdinnat ovat yleensä muotoa elitistinen, epädemokraattinen, vanhanaikainen, inhottavan kansallismielinen (jyrkimmissä kannanotoissa kemalistit on ristitty jopa fasisteiksi).

Mutta kuinka paljon nämä luonnehdinnat kertovat kemalismista ja kuinka paljon länsimaista ja länsimaiden saavuttamasta yhteiskunnallisesta kehitysvaiheesta? Miksi kemalismi on tällä hetkellä niin huonossa huudossa länsimaissa? Vastauksia on todennäköisesti monia, mutta postmoderni-termillä saadaan selitettyä yllättävän paljon. Länsimaisen yhteiskuntafilosofian mukaan me elämme postmodernia eli modernin jälkeistä aikaa, jolle on tyypillistä, kuten puhki kulunut sanonta kuuluu, suurten kertomusten kuolema. Huomattavaa on että postmodernissa ajattelussa tällaiseksi suureksi kertomukseksi ei lueta vain sosialismia, vaan myös koko länsimaisen modernin poliittisen käsitemaailman perustana toimiva, valistukseen ja Ranskan Suuren vallankumoukseen palautuva, universalismi. Toisin sanoen, jälkimodernia aikaa luonnehtii etnisten, uskonnollisten ja ideologisten partikularismien voittokulku alistaviksi ja yhtenäistäviksi leimattujen yleismaallisten vapautuskertomusten kustannuksella.

Tässä katsantokannassa kemalismi nähdään ylhäältä johdettuna, yhtenäistävänä ja alistavana ideologiana joka ei voi olla hyväksyttävää nykymaailmassa. Mutta missä nykymaailmassa? Erityisesti syytökset kemalismiin sisältyvästä elitismistä perustuvat ilmiselvästi länsimaisten kommentoijien historiaa koskevaan huonomuistisuuteen. Otetaanpa Suomen esimerkki: fennomaanit, suomalaiskansallisen kulttuurin rakentaminen, kansanvalistus, tieteen ja teknologian levittäminen, taistelu ”laiskuutta ja joutilaisuutta” vastaan, kansan opettaminen kansalaisuuteen ja poliittisen elämän aktiivisiksi jäseniksi. Eikö tämä muka ole ollut ”elitistinen” projekti?

Länsimaissa tämä projekti – modernin kansallisvaltion luominen, elintason nousu, sitoutuminen poliittiseen järjestelmään, kansan laajojen joukkojen koulutus ym. – on saavutettu aikoja sitten. Länsimaat elävät siis sellaisessa yhteiskuntakehityksen vaiheessa jossa modernin projektin keskeiset tavoitteet on aikaa sitten turvattu, ja jossa on siirretty pohtimaan tuon projektin jälkeisiä haasteita.

Mutta missä mielessä valistuksen/modernin projekti on toteutettu Turkissa? Elääkö Turkki yhteiskuntakehityksensä puolesta samassa jälkimodernissa maailmassa samaan aikaan länsimaiden kanssa? Vastaus on kielteinen. Me voimme puhua tässä tapauksessa eriaikaisuuden samanaikaisuudesta, toisin sanoen Istanbulin, Ankaran ja muiden suurten kaupunkien keskustoissa elää kännyköiden, mcdonald’sien, pilvenpiirtäjien ja muotivaatteiden Turkki. Toisaalta on todettava, että lapsimorsiamien, Itä-Turkin feodaaliyhteiskunnan, yhteiskunnallisen ja sosiaalisen rakenteen tasapainottomuuden sekä vanhojen tapojen ja uskomusten säilymisen leimaamassa Turkissa valistuksen projekti ei ole missään mielessä päättynyt. Turkkilainen yhteiskunta kokonaisuudessaan ei ole missään nimessä sellaisessa kehityksen vaiheessa, jota olisi järkevää luonnehtia termillä jälkimoderni – hyvä jos merkittävä osa maasta elää edes modernia vaihetta. Tämän lisäksi poliittinen järjestelmä sekä sitä kannattelevat yhteisesti jaetut pelisäännöt ovat Turkissa jatkuvan kiistelyn kohteena.

Länsimaiden postmodernissa maailmassa elävien kommentaattorien puheet kemalismin elitismistä ja epädemokraattisuudesta ovat pitkälti epäoikeudenmukaisia. Jokainen eurooppalainen kansallisvaltio on läpikäynyt kansallismielisyyden, elitistisen kansanvalistusprojektin, sekä säännöstellyn/suojelevan demokratian vaiheensa matkallaan kohti nykyistä postmodernia liberaalidemokratian kehitysvaihetta. Turkissa tämä projekti käynnistettiin kemalistien johdolla 1920-luvulla, kuusi vuosisataa kestäneen islamilaisen teokratian raunioille, länsimaiden imperialistisia pyrkimyksiä vastaan. Suhteellisuudentajua, ystävät hyvät!

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)