marras 302012
 

Toni Alaranta

Hallitsevan, Turkin poliittisesta islamilaisesta liikkeestä polveutuvan Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) julkisen kuvan muodostamisessa ja tätä kautta oikeuttamisessa – niin Turkissa kuin länsimaissakin – suurta roolia näytellyt harvalukuinen mutta vaikutusvaltainen liberaali älymystö tuntuu lopullisesti ajautuneen törmäyskurssille AKP:n kanssa.

Mikä tähän on johtanut? Yksinkertainen vastaus tuntuu olevan se, että AKP ei sitten osoittautunutkaan siksi voimaksi, joka johdattelee Turkin kohti länsimaista moniarvoista liberaalidemokratiaa. Joku voi oikeutetusti kysyä, miksi liberaalit piirit ylipäänsä näin kuvittelivat? Tämän ymmärtämiseksi on luotava katse siihen keskusteluun, jota Turkissa on käyty 1980-luvulta saakka kemalistisen valtiotradition ja demokratian ongelmalliseksi katsotusta suhteesta.

Vuoden 1980 armeijan väliintulon jälkeen perinteinen kemalismi menetti merkitystään ja sen korvasi taloudellisen uusliberalismin ja konservatiivis-populistisen ideologian synteesi. Tähän liittyi kuitenkin viimeistään 1990-luvulle tultaessa myös liberalismin kokonaisvaltaisemman tulkinnan etsintä. Niin kutsutun toisen tasavallan kannattajat korostivat, ettei Turkin uudistaminen edennyt vain liberaalin talouspolitiikan ja perinteisen valtiokeskeisen politikan avulla, vaan oli luotava uusi liberaalidemokraattinen Turkki.

Toisen tasavallan kannattajat – tärkeimpinä hahmoina muun muassa Mehmet Altan, Cengiz Çandar ja Hikmet Özdemir – katsoivat, että kansan syvien rivien uskonnolliseen maailmankuvaan aina kielteisesti suhtautunut, yhtenäisen kansallis-valtiollisen identiteetin luomiseen pyrkinyt kemalistinen valtioideologia oli estänyt Turkin demokratisoitumisen. Kansan syvien rivien luonnollinen uskonnollisuus nähtiin nyt demokraattisena voimana, joka purkaisi – yhdessä vapaan markkinatalouden vääjäämättömän vapautusvoiman kanssa – valtiojohtoisen ja epädemokraattisen perinteen.

Kun AKP:n johto sitten teki omat kuuluisat päätelmänsä (poliittisen islamin radikaalin puheenparren sisällä valtaannousu oli mahdotonta Turkin sekulaarin tradition kontekstissa) ja antoi ymmärtää edustavansa moniarvoista, toki konservatiivista, mutta muutoin kaikin puolin normaalia keskustaoikeistolaista puoluetta valmiina saattamaan Turkin EU:n jäseneksi, Turkin liberaalit tarrautuivat siihen kuin hukkuva laudanpätkään ja aloittivat mediassa mittavan AKP:n puolesta puhumisen niin Turkin business-eliitille kuin länsimaillekin.

Nyt, kun kymmenen vuotta katkeamatonta AKP:n hegemoniaa on takana, Turkin liberaalit piirit ovat kääntäneet kelkkansa ja suhtautuvat selkeästi kriittisemmin entiseen liittolaiseensa. Yksi oleellisimmista huomioista on ollut se, että Turkin epädemokraattinen perinne ei näköjään ollutkaan niin yksiselitteisesti palautettavissa kemalismiin kuin oli oletettu: itse asiassa moni on sitä mieltä, että nykyinen AKP:n Turkki on jopa autoritaarisempi kuin konsanaan kemalismin dominoimina vuosikymmeninä.

Kysymys kuulukin, mihin liberaalit seuraavaksi suuntaavat katseensa? Omia puolueitakin on toki yritetty viimeisten vuosikymmenien aikana perustaa, mutta nämä ovat kaikki jäänet kovin pienten piirien puuhasteluksi. Tietyssä mielessä liberaalin älymystön ja AKP:n liiton ajautuminen karille oli nähtävissä alusta asti. AKP edustaa ennen muuta populistista liikettä, joka laajan koalition turvaamiseksi hyväksikäyttää kansan syvien rivien konservatiivista maailmankuvaa kierrättäen 1950-luvulla ensimmäisissä vapaissa vaaleissa valtaan nousseen Demokratiapuolueen (DP) kansan tahto (milli irade) -periaatetta. Tämän periaatteen mukaan kansan mandaatin turvin hallitsevan puolueen on lupa nujertaa oppositio kokonaan. Lisäksi AKP:n johdon näkemykset Turkin essentiaalisesta erilaisuudesta läntiseen, kristilliseksi ymmärrettyyn sivilisaation verrattuna ovat kovin toisenlaisia kuin läntiseen maailmaan kiinteästi orientoituvan liberaalin älymystön näkemykset.

Kuvaavaa on myös se, että edellä mainittujen liberaalien kirjoittajien (Mehmet Altan, Cengiz Çandar ja Hikmet Özdemir) teoria Turkin demokratisoitumisesta perustui viime kädessä ennakkoehdolle modernin, yksilöllistyneen kansalaisen luomisesta. Kuten monet jo 1990-luvulla huomauttivat, tämä liberaalien edellyttämä modernisaatioprosessi ja sen sisältämä ihmistyyppi tuli lopulta hyvinkin lähelle kemalismiin jo alusta asti kuulunutta ajatusta ylhäältäpäin johdetusta uuden ihmisen rakentamisesta toimivan demokratian ennakkoehtona.

Liberaali älymystö tuntee kuitenkin niin syvää antipatiaa kemalismia kohtaan, että se ei kykene edes kuvittelemaan Turkin demokratisoimista kemalismia uudistamalla. Kuten väitöskirjani toinen esitarkasta Yüksel Taşkın minulle aikoinaan totesi vastaukseksi ehdotukselleni kemalismiin sisältyvästä potentiaalista:

Three has never been and never will be anything positive about Kemalism.

Osittain tämä epäluulo on täysin oikeutettua, mutta osittain – kuten olen aiemmissa artikkeleissani esittänyt, pyrkimällä osoittamaan kemalismiin oleellisesti sisältyvän liberaalin, sekulaari-humanistisen historianfilosofian ja myönteisen ihmiskäsityksen – se perustuu kemalismin väärinymmärrykselle.

Jää nähtäväksi minkälaiseen, poliittisesti varteenotettavaan, synteesiin Turkin hauras liberaali traditio jatkossa kykenee. Ideologinen liikkumatila on joka tapauksessa pieni, sillä Turkki on jakaantunut AKP:n valtakaudella kahteen kovin vihamieliseen leiriin (islamilaiset populisti-konservatiivit vastaan kansallismieliset kemalisti-sekularistit). Tässä ympäristössä aidosti liberaalin konsensuksen luominen on kovin haasteellista.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)