tammi 082013
 

Anssi Kullberg haastaa kaksiosaisessa vieraskirjoitusartikkelissaan* Turkin EU-jäsenyyden vastustamiseen yleisimmin käytettyjä argumentteja. Jos sinä olet kiinnostunut kirjoittamaan Turkista ja haluat sen julki sivustollamme, ota yhteyttä Lauriin (ks. info-sivu).

Anssi Kullberg, vieraskirjoittaja

Kysymys Turkin jäsenyydestä Euroopan unionissa on jostain syystä suuresti mielipiteitä kuohuttava aihe, etenkin tämän jäsenyyden vastustajille sekä EU-maissa että Turkissa. Ennakkoluulojen ohella vastustus tuntuu pohjaavan pelkoihin. Turkin EU-jäsenyyden vastustajat Euroopassa pelkäävät, että Turkki valloittaa Euroopan. Jäsenyyden vastustajat Turkissa taas pelkäävät, että Eurooppa valloittaa Turkin. Voidaan kysyä kumpi pelko on realistisempi, jos kumpikaan. Käsittelen kahdessa artikkelissa lähinnä Turkkia vastaan esitettyjä löysiä argumentteja, ja syitä siihen miksi ne ovat löysiä. Myös Turkin jäsenyyttä voidaan puolustaa löysähköillä argumenteilla, joilla on vähän jos lainkaan tekemistä Turkin EU-jäsenyyden kanssa, mutta niiden käsittely vaatisi toisen, vähemmän Turkkiin ja enemmän EU:hun keskittyvän artikkelin.

Turkin EU-jäsenyyden vastustamisessa on usein kyse muusta kuin Turkin EU-jäsenyydestä. Argumenteista paistaa vastustus tai vastenmielisyys yleisesti Turkkia tai EU:ta kohtaan. Kysymys liitetään esimerkiksi EU:n rakennekritiikkiin, islamofobiaan, maahanmuuton vastustukseen tai vasemmalla laidalla antipatiaan Nato-liittolaista ja Venäjän historiallista kilpailijaa kohtaan. Käsittelen suppeasti sarjan yleisiä Turkki-vastaisia argumentteja, joihin useimmissa Turkki-keskusteluissa ennemmin tai myöhemmin törmää. Ensimmäisessä osassa käsitellään maantiedettä, uskontoa, imperiumia, poliittista kulttuuria, maan kokoa ja taloutta. Jatko-osa käsittelee spesifimpiä aiheita: maahanmuuttajia, islamismia, ihmisoikeuksia, naisia, armenialaisia, kurdeja, kristittyjä, Venäjä-suhdetta ja Kyprosta.

Maantiede

Turkin EU-jäsenyyden vastustajat avaavat usein pajatsonsa mantralla, että Turkki ei sijaitse Euroopassa. Väitteen taustalla on muinainen kreikkalainen myytti, jossa Balkan ja Anatolia nimettiin Euroopaksi ja Aasiaksi. Sittemmin huomattiin, että Vähä-Aasian tuolla puolen riitti Aasiaa aina Tyyneenmereen saakka, ja vakiintui käytäntö viitata Aasialla ennen kaikkea Itä-Aasiaan, ehkä myös Intiaan. Nykyisin Aasiasta puhuttaessa ei tarkoiteta Lähi-itää, Persiaa eikä varsinkaan Turkkia. Myös Eurooppa laajeni tarkoittamaan aivan muuta kuin mitä antiikin kreikkalaiset ajattelivat. Heidän Eurooppansa sijaitsi Välimeren alueella ja heille Turkki ja Pohjois-Afrikka olivat paljon olennaisempia osia sivistynyttä maailmaa kuin mikään Tonavan pohjoispuolinen barbaariheimojen asuinalue. Roomalaiset tunsivat jo Germanian ja Britannian, mutta eksoottisista finneistä tiedettiin lähinnä barbaarisuutta tihkuvia myyttejä.

Nykyiset eurooppalaisuuden hehkuttajat eivät kuitenkaan yleensä viittaa termillä Välimeren ja Mustanmeren rantoihin, vaan kuvittelevat Euroopan ydinalueet kauas luoteeseen. Katolisten mielestä ne ovat Ranskassa, Belgiassa ja Etelä-Saksassa, protestanttien mielestä Pohjois-Saksassa, Hollannissa ja Pohjoismaissa. Ortodokseilta ei yleensä edes kysytä, koska mitä Eurooppaa nyt joku Romania, Kreikka tai Ukraina on? Omaksumme mielellämme antiikin pakanallisen Kreikan sekä Rooman ja Bysantin välimerelliset imperiumit osiksi eurooppalaista narratiivia, mutta torjumme kiivaasti suurimman osan näiden sivilisaatioiden maantieteellisistä perillisistä.

Kuva: Wikimedia Commons

Jos kuitenkin ollaan tarkkoja, niin antiikin kreikkalaisten Europa oli foinikialainen prinsessa, nykyisestä Libanonista kotoisin oleva seemiläinen, jonka häräksi muuntautunut Zeus kävi ryöstämässä ja asettui sitten Kreetan saarelle. Euroopan myytti merkitsi sitä, että aiemmin barbaarinen kulttuuri (härkä) nouti itselleen vanhan assyrialaisen sivistyksen Levantista. Tästä synteesistä muodostui helleeninen kulttuuri.

Paljon myöhemmin 1900-luvulla koulukirjat opettivat, että Euroopan ja Aasian raja kulkisi pitkin Uralvuoria, Uraljokea, Kaspianmerta, Ison-Kaukasuksen huippuja, Mustaamerta ja Bosporinsalmea. Saattoi olla joissain tapauksissa tarkoituksenmukaista määritellä Eurooppa tällä tavoin sopimuksenvaraisesti, mutta mitään tosiasiallisia rajoja tällä ei kuvattu. Bosporinsalmi ja Uralin kukkulat eivät ole luonnollisia maantieteellisiä rajoja. Ne eivät ole edes kulttuurisia, uskonnollisia eivätkä poliittisia rajoja, sillä kummassakin tapauksessa niiden molemmilla puolilla on samaa kansaa, samaa uskontoa ja sama valtio.

Bosporinsalmen voi ylittää sillan kautta tai vesibussilla minuuteissa, ja sen molemmin puolin levittäytyy sama kaupunki, Konstantinopoli eli Istanbul, joka sekä bysanttilaisella että turkkilaisella kaudellaan on ollut yksi Euroopan historian tärkeimmistä kaupungeista. Kaukasusvuoristo ja Kaspianmeri ovat konkreettisempia luonnollisia rajoja, mutta mihin suuntaan? Kaukasuksen pohjoispuolella ovat muslimialueet, mm. tsherkessit ja tshetsheenit, kun taas eteläpuolella olivat antiikin ajoista lähtien eurooppalaiseen sivistyspiiriin kuuluneet kristilliset Georgia ja Armenia. Euroopan ja Aasian todellinen raja kulkee Kaspianmerellä, sillä Kaukasia ja Keski-Aasia edustavat selvästi eri kulttuuripiirejä. Sen sijaan jossain Venäjän tai Turkin alueiden keskellä Euraasian jakaminen länteen ja itään on sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti hankalaa. On kuitenkin päivänselvää, että Turkki ja Venäjä kuuluvat kulttuurihistoriallisesti enemmän eurooppalais-levanttilaiseen kulttuuripiiriin kuin Kiinan hallitsemaan aasialaiseen.

Islam

Voiko muslimienemmistöinen valtio, Turkki, olla osa Eurooppaa? Jos vastaus on ei, silloin on oletettava, että EU:n on tarkoitus olla kristikuntaa uusintava linnake. Tämä on ongelmallista, koska suurin osa kristikunnasta jää joka tapauksessa EU:n ulkopuolelle, sijaiten Amerikoissa, Afrikassa, Australiassa ja Aasiassa. Kristinuskon historialliset sydänmaat sijaitsevat sen sijaan Lähi-idässä, Turkissa ja Pohjois-Afrikassa.

Moskeija Ioanninassa, Kreikassa. Kuva: L. Tainio

Perinteisesti meille on uskoteltu, että kristikunta ja islam muodostavat kaksi eri maailmaa, ja että näiden rajalinjalla kulkee sivilisaatioiden välinen kuilu – ja samalla myös Euroopan etelä- ja itäraja. Tällainen ajattelutapa on myöhäsyntyisen eurosentrinen ja johtuu siitä, että Euroopan keskiajan historiaa leimasivat kristillisten ja islamilaisten imperiumien väliset sodat Välimeren ja Mustanmeren ympärillä. Rajojen vetämisessä ei oikeastaan ole kyse kristinuskon ja islamin levinneisyydestä, vaan historiallisista imperiumeista ja niiden alueista. Kristitythän eivät ole kadonneet mihinkään Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, vaikka ovatkin islamin yleistymisen jälkeen muuttuneet vähemmistöiksi useimmissa alueen maissa. Georgia, Armenia ja Etiopia ovat kuitenkin leimallisesti kristillisiä. Egyptissä, Libanonissa, Syyriassa, Irakissa ja muissakin alueen maissa elää miljoonia kristittyjä.

Islamofobit väittävät yleensä, että kristinusko ja islam edustaisivat jollain tavoin toistensa vastakohtia, täysin erilaisia sivilisaatioita. Näinhän asia ei ole, vaan kyse on toinen toisensa lähimmistä naapureista, joilla on samat kulttuuriset ja uskonnolliset juuret. Itse asiassa kristinusko ja islam muodostavat jatkumon Mesopotamian, Niilinlaakson, Kreikan, Rooman, Bysantin ja Persian kulttuuriperimälle. Se on aikojen saatossa kietoutunut niin monta kertaa itsensä ja toistensa ympäri, että meidän pitäisi oikeastaan puhua näistä yhdessä ”läntisenä sivilisaationa”, joka poikkeaa monin tavoin Induslaaksosta itään sijainneista aasialaisista sivilisaatioista ja niiden hindulaisista, buddhalaisista ja kiinalaisista uskonnoista. Islam on paitsi vaikuttanut, myös ollut fyysisesti läsnä Euroopassa jo kauan. Iberian niemimaalla reconquista ja inkvisitio tuhosivat Andalusian kukoistaneen sivistysvaltion ja vieläpä kristinuskoon käännytetyt moriskotkin tapettiin tai pakenivat. Sen sijaan Kaakkois-Euroopassa islamin ja kristinuskon vuorovaikutus säilyi, lähinnä suvaitsevaisen Osmanivaltakunnan ansiosta. Osmanivaltakunta ei, toisin kuin eurooppalaiset aikalaisimperiuminsa, tuhonnut vääräuskoisia hallitsemiltaan alueilta. Turkin lisäksi Balkanilla, Krimillä, Kaukasiassa ja Volgan alueilla on ollut muslimikansoja varhaiskeskiajalta lähtien.

Eurooppalainen islam on ikivanha asia. Osmanivaltakunnan synkretistisistä ja suufilaisista lähtökohdista kehkeytyi Balkanilla ja Mustanmeren ympärillä oma islamilainen perinteensä ja kulttuurinsa, joka monissa suhteissa poikkesi arabimaiden ja Persian vastaavista.

Imperiumi

Turkki valtakuntana on uskontoa lukuun ottamatta Bysantin perillinen. Arabit valloittivat aikoinaan pääosan Bysantin alueista, mutta Turkki valtasi ne takaisin Bysantin imperiaalisesta positiosta käsin. Osmanivaltakunnan perustajat olivat myöhään islamiin kääntyneitä turkkilaisia, Anatolian ja Kaspian ylänköjen ratsastajakansaa, jota arabit olivat vuosisatoja pitäneet barbaareina, kuten kreikkalaiset traakialaisia ja daakialaisia tai roomalaiset germaaneja ja slaaveja. Kuitenkin valloittaessaan arabien ja bysanttilaisten hallitsemia alueita turkkilaiset omaksuivat ahnaasti näiden kulttuuriset ja teknologiset saavutukset.

Jo seldzhukit olivat aikoinaan tehneet saman ja identifioineet itsensä Roomaan (Rum), jolla he tarkoittivat Itä-Roomaa eli Bysanttia, Konstantinopolista käsin hallittua imperiumia. Seldzhukkien valtakunta kaatui mongoleihin ja ruttoon, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin osmanit olivat elvyttäneet imperiumin. Kun tämä lopulta tapahtui, tuloksena oli yksi maailmanhistorian menestyksellisimmistä ja pitkäaikaisimmista imperiumeista. Tässäkin suhteessa Osmanivaltakunta kulki Bysantin kunniakkaissa jalanjäljissä.

Hagia Sofia oli Bysantin suurin kirkko ja se toimi mallina myöhemmin muotoutuneelle osmanilaiselle moskeijatyylille. Kuva: L. Tainio

Kuten Hellas ja Bysantti aiemmin, myös Osmanivaltakunta perusti suuruutensa synteesiin idän ja lännen välillä. Se omaksui aikansa dynaamisimman ja edistyksellisimmän uskonnon Lähi-idästä, runouden ja taiteen perinteet Persiasta, hallinnon ja byrokratian Bysantista, merenkulun ja laivaston venetsialaisilta, sotilasteknologiaa saksalaisilta ja niin edelleen. Se solmi yhteen kauppareitit kaikista suunnista, yhdisti silkkitien Välimeren ja Mustanmeren merikauppaan sekä karavaanireitteihin halki Arabian ja Saharan. Osmanivaltakuntaa ei kiinnostanut, mitä kansallisuutta tai uskontoa kauppiaat edustivat, kunhan he maksoivat veronsa sulttaanille. Juutalaiset, armenialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat loivatkin omaisuuksia juuri Osmanivaltakunnan suojissa. Konstantinopolin kreikkalainen aateli, fanariootit, siirtyivät sulttaanin uskollisina vasalleina hallintomiehiksi eripuolille imperiumia, Romaniasta Mesopotamiaan ja Egyptiin.

Kun osmanit ensi kerran taistelivat Bosporin länsipuolella, Balkanilla, he tulivat sinne Konstantinopolin kristityn keisarin liittolaisina työntämään takaisin Bysanttia uhanneet barbaariset serbit ja bulgaarit. Kerran Hellespontoksen ylitettyään turkkilaiset jäivät Balkanille ja kampesivat maakunnan toisensa jälkeen hallintaansa Bysantin ”sairaalta mieheltä”. Keisari Johannes Kantakouzenos naitti tyttärensäkin Turkin sulttaanille ja tästä uudesta idän ja lännen liitosta syntynyt poika, sulttaani Mehmet II, valloitti viimein Konstantinopolin ollessaan vasta 21-vuotias. Osmanivaltakunta teki oitis Konstantinopolista oman pääkaupunkinsa. Konstantinoksen eli Kostasin kaupungin nimi turkkilaistui vähitellen Kostanpolista Stambuliksi ja Istanbuliksi [virallinen nimi vuodesta 1930, toim. huom.]. Pääkaupunkinsa tavoin Turkki seisoi alusta asti jalat tukevasti kahdella mantereella, ja vartioi siitä lähtien Mustanmeren ja Välimeren välisiä salmia.

Muiden monikansallisten ja uskonnollisesti perusteltujen dynastisten imperiumien tavoin Osmanivaltakunta alkoi ratkeilla nationalismin ja modernisaation paineissa 1800-luvulla, jolloin sitä nimitettiin ”Euroopan sairaaksi mieheksi”. On huomionarvoista, että vielä tuolloinkin se oli nimenomaan Euroopan sairas mies. Ei siis Aasian eikä edes Lähi-idän sairas mies. Sairaus oli samaa laatua kuin Bysantilla aiemmin: tukahtumista omaan ähkyiseen suuruuteen, voimien menettämistä monen rintaman sodissa, ja putoamista laukkaavan modernisaation tahdista. Tästä huolimatta sekä Bysantin että Osmanivaltakunnan kohdalla niiden menestys ja pitkäikäisyys oli merkittävämpää kuin niiden lopulta vääjäämätön hajoaminen.

Moderni nationalismi oli lähtenyt Uudesta maailmasta, rantautunut sitten Länsi-Eurooppaan ja lopulta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla se saattoi Keski- ja Itä-Euroopan sekä Keski-idän uskonnolliset imperiumit skitsofrenian tilaan. Pienet alusmaat keksivät olevansa kansakuntia ja yrittivät kaikin tavoin irtautua imperiumeistaan. Kilpailevat imperiumit mielellään avustivat naapuri-imperiumiensa separatistisia liikkeitä, vaikka samaan aikaan tukahduttivat keinolla millä hyvänsä omien alusmaidensa vapauspyrkimyksiä. Lopulta ensimmäisessä maailmansodassa suuri joukko uusia kansallisvaltioita – Suomesta Balkanille ja Kaukasiaan – irrottautui Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Turkin imperiumien savuavilta raunioilta. Venäjä ajautui totalitääriseen kommunismiin, kun taas Turkissa kiistattoman uudistusmielinen, joskin vallankäytöltään autoritäärinen, Mustafa Kemal Atatürk pelasti mitä pelastettavissa oli ja pelastikin kunnolla.

Atatürkin johdolla sulttaani kaadettiin, kalifaatti lakkautettiin ja Turkista tehtiin sekulaari tasavalta. Turkin tasavallan lainsäädäntö kopioitiin sen ajan edistyksellisimmistä malleista Ranskasta, Saksasta, Italiasta ja Sveitsistä. Arabialaisten ja balkanilaisten siirtomaiden menetyskään ei varmasti tehnyt Turkista vähemmän eurooppalaista. Pääkaupungin siirtäminen Istanbulista ”insinöörien kaupunkiin” Ankaraan oli tietoinen irtiotto Bysantin ja Osmanivaltakunnan imperialismista. Turkista tehtiin eurooppalainen kansallisvaltio. Se pysytteli toisen maailmansodan ulkopuolella, mutta liittoutui Korean sodassa lännen leiriin ja Natoon, johon se toi liittouman toiseksi vahvimman armeijan.

Turkki seurasi eurooppalaisten valtioiden modernisaation valtavirtaa, Venäjä ei. Varmasti Turkin eurooppalainen perimä oli siis valtionmuodostuksenkin suhteen vankemmalla pohjalla kuin 80 vuoden mittaiseen kommunistiseen diktatuuriin vajonneella Venäjällä, joka lisäksi ei koskaan tehnyt irtiottoa edeltäjiensä imperialismiin.

Poliittinen kulttuuri

Länsimaisilla toimittajilla ja kirjoittajilla on taipumus herjata Turkkia jatkuvasti viittauksilla epädemokraattisuuteen, autoritäärisyyteen ja sotilasvaltaan. Taustalla ovat orientalismin lisäksi vasemmistolainen kritiikki, joka kylmän sodan aikana pyrki leimaamaan kielteisesti Nato-maata ja Neuvostoliiton eteläistä patoajaa. On totta, että Atatürk ja hänen seuraajansa İsmet İnönü olivat ”autoritäärisiä modernisaattoreita”, joiden aikana Turkkia lännetettiin ja maallistettiin pakolla. He jättivät kuitenkin perinnökseen läpikotaisin uudistetun modernin yhteiskunnan, joka oli sekä demokratia että markkinatalous.

Turkkia autoritääriseksi syyttävät vertailevat usein Atatürkin aikaista Turkkia nykypäivän Suomeen ja Ruotsiin, jollaisessa vertailussa Turkki toki näyttää kovin nationalistiselta autoritarialta. Mutta entä omana aikanaan? Moni ei ollenkaan ymmärrä, että demokratia ja vapaa markkinatalous ovat myös Euroopassa varsin uusia asioita, ja Turkki oli kehityksessä mukana varsin tiiviisti. Turkki on ollut sekä monipuoluedemokratia että markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n jäsenmaista. Espanjan, Portugalin ja Kreikan sotilasdiktatuurit kumottiin vasta 1970-80-luvuilla, puhumattakaan Itä-Euroopan maista, joista suurin osa ei ollut koskaan nähnyt demokratiaa ennen vuosien 1989-1992 kumouksia. Enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista on ollut diktatuureja pidempään kuin Turkki. Turkissa sotilaiden dominoima kansallinen turvallisuusneuvosto hajotti demokraattisesti valittuja hallituksia sotilasvallankaappauksin useaan otteeseen niinä vuosikymmeninä, joina demokratia oli muuallakin Euroopassa varsin hauraissa kantimissa. Turkissa sotilashallinnot kestivät kuitenkin korkeintaan yhden vaalikauden (ei siis kuten Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa), minkä jälkeen palattiin vaaleilla takaisin demokraattiseen järjestykseen. Lisäksi Turkin sotilasväliintulot tapahtuivat suurella kansansuosiolla, kun poliittiset puolueet olivat ryvettyneet korruptiossa tai islamismissa.

Viimeisten 20 vuoden aikana sotilaiden rooli Turkissa on väistynyt selvästi taka-alalle, mikä sopiikin Turkin eurooppalaistumiseen nyt, kun islamistit ovat Recep Tayyip Erdoğanin johdolla selvästi maltillistuneet Necmettin Erbakanin ajoista.

Maan koko

Turkkia vastustetaan usein sillä perusteella, että se on niin iso. Selvästi yli 70 miljoonalla asukkaallaan Turkki olisi EU:n toiseksi suurin jäsenmaa Saksan jälkeen. Vaikka Turkissakin väestönkasvu on selvästi hidastunut, maan väkiluvun arvioidaan seuraavina vuosikymmeninä ohittavan niukasti Saksan. EU:n jäsenvaltioiden äänimääriä on jo nykyisin tasoitettu siten, että Saksa ei suurella koollaan pystyisi liikaa dominoimaan. Saksalaisilla on siis yksilöinä suhteessa vähemmän äänivaltaa EU:ssa kuin ranskalaisilla, italialaisilla ja pienempien valtioiden kansalaisilla. Turkin väkimäärä ei tee siitä EU:ssa yhtään vahvempaa kuin Saksa, Ranska tai mikään muukaan suuri jäsenmaa. Aivan kuten näiden, Turkinkin pitäisi EU:ssa liittoutua toisten suurten ja useiden pienten kanssa saadakseen tahtonsa läpi.

Tähän asti pienet jäsenmaat ovat kärsineet siitä, että Saksa ja Ranska ovat voineet kaksistaan liittoutumalla runnoa läpi itselleen tärkeitä asioita. Ei varmaan ole sattumaa, että Turkin jäsenyyden vastustus on suurinta juuri Saksassa ja Ranskassa. Niin ikään ei ole sattumaa, että Turkin jäsenyyttä puolustavat eniten kolmanneksi suurin jäsenmaa Britannia sekä pragmaattiset protestanttiset Pohjoismaat. Turkin jäsenyys nimittäin lisäisi kilpailua EU:n suurten joukkoon ja murtaisi Ranskan ja Saksan akselin kyvyn kaksistaan dominoida koko EU:ta. Turkin jäsenyyden myötä tarvittaisiin useampi kuin kaksi isoa jäsenmaata jonkin asian taakse. Tämä lisäisi Britannian, Italian, Espanjan ja Puolan liikkumavaraa erilaisten liittojen muodostamisessa. Isojen keskinäisen kilpailun lisääntyminen on myös yksinomaan hyödyksi Suomen, Baltian maiden ja Hollannin kaltaisille pienille ja keskisuurille jäsenmaille.

Turkin kokoa koskeviin argumentteihin liitetään usein kaksi uhkakuvaa: Mitä jos Turkki on jostain asiasta täysin eri mieltä muun Euroopan kanssa ja halvaannuttaa koko unionin? Ja mitä jos EU:n laajeneminen uhkaa sen tiivistymistä, hidastaen federalistista kehitystä? Viimeisten vuosikymmenten ajan Turkki on ollut kaikissa suurpoliittisissa kysymyksissä lähempänä EU:n keskiarvoa kuin monet EU:n nykyiset jäsenmaat. EU:n nykyjäsenten välillä on toisin sanoen suurempia poliittisia eroja kuin näiden ja Turkin välillä. On vaikea kuvitella sellaista todella tärkeää poliittista kysymystä, jossa nimenomaan Turkki olisi niin eri mieltä muiden EU-maiden kanssa, että se halvauttaisi systeemin. Ainoat tällaiset kysymykset voisivat olla Kypros ja armenialaisten kansanmurha, joihin palaan jatko-osassa. Esimerkiksi Venäjän, arabimaiden, Israelin ja Iranin kohdalla Turkki on pikemminkin ollut matalaprofiilinen, pragmaattinen ja poliittisesti korrekti, eikä sooloillut eräiden EU-maiden tapaan.

Tähän asti määrätietoista poikkiteloin asettumista Ranskan ja Saksan muiden puolesta sopimaa ”yhteistä linjaa” vastaan ovat EU:ssa harjoittaneet lähinnä Kypros, Kreikka, Irlanti ja joissain tapauksissa Puola. Turkki ei ole tällaista erityisesti harrastanut niissä kansainvälisissä kokoonpanoissa, joissa se on mukana. Niin Natossa, ETYJ:issä, Euroopan neuvostossa, YK:ssa, Mustanmeren yhteisössä kuin OIC:ssä Turkki on yrittänyt välttää mielikuvia siitä, että se pyrkisi dominoimaan. Turkille arkaluontoisten kysymysten käsittely ei ole johtanut siihen, että maa olisi halvauttanut yhteistyön. Esimerkiksi Irakin sodan tapauksessa Turkki oli Saksan ja Ranskan rinnalla Yhdysvaltain linjaa vastaan, mutta kun Yhdysvallat kuitenkin hyökkäsi Irakiin, Turkki tyytyi samanlaisiin vastatoimiin kuin muutkin suuret Irakin sotaa vastustaneet Euroopan maat.

Väite, jonka mukaan Turkin jäsenyys vaarantaisi EU:n syventämisen, voi kummuta ainoastaan tiukan linjan federalismin logiikasta, jossa EU:sta pitäisi kehittää suuri keskusjohtoinen Ranska sen sijaan, että siitä tulisi suuri subsidiariteettiperiaatteen Sveitsi. Turkin jäsenyydestä ja sen vastustamisesta tulee silloin välinearvo ajettaessa omaa EU-poliittista näkemystä – paneurooppalaista tai frankkilaista.

Jää täysin epäselväksi, miksi juuri Turkin jäsenyys haittaisi EU:n kehittämistä, kun olemme jo todenneet, ettei Turkki olisi todennäköinen halvauttaja millekään suurelle poliittiselle kehityshankkeelle EU:ssa. Toki, niin halutessaan, ryhtymällä yhteistyöhön Britannian ja Pohjoismaiden kanssa Turkki voisi pysäyttää eräitä ranskalais-saksalaista keskusjohtoa lisääviä hankkeita, mikä ei kuitenkaan ole kirkossa kuulutettu. Voisi kuvitella, että monissa arvokysymyksissä AKP:n johtama Turkki löytäisi nopeasti yhteisen sävelen katolisten ja kristillisdemokraattisten puolueiden johtamien keski- ja eteläeurooppalaisten hallitusten kanssa. Jos taas kemalistit olisivat Turkin hallituksen johdossa, he löytäisivät varmasti yhteisen sävelen huivikieltoja ynnä muita puuhaavien ranskalaisten sekularistien kanssa. Turkki siis todennäköisesti valitsisi liittolaisensa tilanteen mukaan, kuten kaikki muutkin EU:n jäsenmaat.

Talous

Suurimman osan 1990-lukua ja 2000-luvun alkua Turkki oli yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista [poikkeuksena etenkin vuoden 2001 talouskriisi, toim. huom.]. Turkin talous oli 1990-luvulla samaa kokoluokkaa kuin Venäjän ja Hollannin. Sittemmin öljyn ja maakaasun hinnannousu nosti Venäjän talouden koon reilusti yli Hollannin ja Turkin, ja jälkimmäiset maat kärsivät myös viimeisimmästä lamasta. Käyrät kertovat erään olennaisen asian Turkin taloudesta: Turkin talous on eurooppalainen. Venäjän talous sen sijaan on käytännössä täysin riippuvainen energiaraaka-aineiden hintatasosta, joka kartellien avulla asetetaan pysyvästi ylikorkeaksi. Maksumiehinä ovat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset kuluttajat – hyötyjinä Venäjän, Saudi-Arabian ja Iranin autoritääriset hallinnot sekä muutama kansainvälinen suuryhtiö, joilla on hyvät lobbyt länsihallituksissa. Ilman öljypolitiikkaa vallankumous olisi jo kauan sitten iskenyt Moskovaan, Riadiin ja Teheraniin – ennemmin kuin Kiovaan, Beirutiin, Tunisiin ja Kairoon. Turkilla on monipuolinen vientiteollisuus, valtava pk-yrityssektori sekä mittava palvelusektori. Turkki on eurooppalainen, korkealle kehittynyt palveluyhteiskunta, vaikka sitä vaivaavatkin Itä-Euroopalle tyypilliset taudit: byrokratia, korruptio ja kasvukeskusten ulkopuolisten alueiden alikehittyneisyys.

Rock-klubilla Izmirissä. Kuva: L. Tainio

Viimeksi Turkin talouden indikaattoreita opiskellessani Turkin bruttokansantuote asukasta kohti oli vain hieman alempi kuin Romanian ja Bulgarian, jotka ovat EU:n jäseniä [viime vuosien talouskasvun myötä Turkin BKT/asukas on jo suurempi kuin Bulgariassa ja Romaniassa, toim. huom.]. Turkkilainen oli huomattavasti vauraampi kuin keskiverto venäläinen, ukrainalainen tai serbialainen. Itse asiassa länsiturkkilainen oli rikkaampi kuin suurin osa Balkania, koska Turkin lukuja painaa alas väkirikas ja köyhä Itä-Anatolia. Vielä kylmän sodan aikana kuilu oli kouriintuntuva Länsi- ja Itä-Turkin välillä. Lännessä oli korskeita moderneja kaupunkeja, kuten Istanbul, Izmir, Edirne ja Ankara, idässä taas köyhiä kurdikyliä ja ylipaisuneita konservatiivisia kaupunkeja, kuten Diyarbakır, Erzurum, Gaziantep ja Urfa. Tämä tilanne kuitenkin muuttui voimakkaasti läpi 1980- ja 1990-lukujen. Ensinnäkin, köyhät maalaiset kaakosta muuttivat sankoin joukoin läntisiin kasvukeskuksiin (samoin kuin etelärannikon turistikaupunkeihin), niin että Istanbulista tuli maailman suurin kurdikaupunki. Toiseksi, Turkin talouskasvu alkoi saavuttaa köyhän Itä-Anatolian ja Kaakkois-Turkin, ja vuosina 1995-2005 voitiin sanoa Euroopan itärajan liikkuvan Turkissa itää kohti sadan kilometrin vuosivauhtia. Vuonna 2000 se oli saavuttanut ensimmäiset kaakkoiset suurkaupungit – Adana oli jo täysin modernisoitunut ja vaikutus näkyi muuallakin.

Kehitys on edelleen jatkunut ja talouskasvu auttanut silminnähden myös kaakkoisia kurdialueita. Ei liene sattumaa, että samaa tahtia alue on myös rauhoittunut ja kurdien oikeudet alkaneet parantua. Itä-Anatolian ja Kurdistanin köyhiä kaupunkeja ja vanhanaikaisia maalaiskyliä on helppo leimata epäeurooppalaisiksi, jos niitä verrataan Helsinkiin, Tukholmaan tai hollantilaiskylään. Turkkia kauhistelevat eurooppalaiset harvoin kuitenkaan tuntevat kunnolla omaa Eurooppaansa. He eivät ole käyneet Britannian Midlandsin pakistanilaiskaupungeissa, Marseillen ja Pariisin arabislummeissa, Tshekin ja Slovakian mustalaiskylissä, Itä-Puolan valkovenäläisissä maalaistaajamissa, Narvanmaan teollisuuskaupungeissa eivätkä Kainuun tyhjentyvissä korpikunnissa. Jos sen sijaan on matkustellut nykyisen EU-alueen unohdetuilla rajamailla, pystyy näkemään Diyarbakırin ja Malatyan dynaamisina modernisoituvina kaupunkeina, joissa huomiota kiinnittää enemmän taloudellinen vilkkaus kuin kurjuus.

Turkin talous sopii mainiosti Eurooppaan – siihen Eurooppaan, joka on jo rakennettu. Turkin jäsenyydestä olisi taloudellista hyötyä sekä Turkille että Euroopalle. Tavallisen kansalaisen kannalta taas ei ole merkityksetöntä vaikkapa se, että jos Espanjan rantakiinteistöt alkavat käydä liikaa kukkarolle, voi olla ihan kiva EU:n lainsäädännön suomin oikeuksin tehdä yksityisiä sijoituksia itäiselle Välimerelle. (Jatkuu 2. osassa.)

* Tämä on päivitetty versio Eurooppanuorten Tähdistö-lehden numerossa 3/2012 julkaistusta artikkelista.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)