tammi 212013
 

Anssi Kullberg, vieraskirjoittaja

Edellisessä osassa käsittelin Turkin EU-jäsenyyttä vastaan esitettyjen yleisemmän tason argumenttien heikkouksia maantieteen, islamin, imperiumin, poliittisen kulttuurin, maan koon ja talouden osalta. Tässä osassa käsittelen yleisesti Turkin-vastaisina argumentteina käytettyjä spesifimpiä kysymyksiä: maahanmuuttajia, islamismia, ihmisoikeuksia, naisten asemaa, armenialaisia, kurdeja, kristittyjä, Venäjää ja Kyprosta.

Maahanmuuttajat

Nykyisin ehkä kaikkein yleisin Turkin jäsenyyttä vastaan käytetty virheellinen argumentti koskee maahanmuuttajia. Meille uskotellaan, että miljoonat turkkilaiset ryntäävät Suomeen ja Länsi-Eurooppaan, jos Turkki liittyy EU:n jäseneksi. Historiatietoisempi muistaa vielä, että meitä peloteltiin samalla tavoin aikoinaan espanjalaisten, portugalilaisten ja kreikkalaisten vyöryllä, ja myöhemmin itäeurooppalaisten ryntäyksellä, puolalaisilla putkimiehillä ja saksalaisilla, jotka ostaisivat kaikki Suomen rantatontit. Espanjan, Portugalin ja Kreikan jäsenyydet johtivat kuitenkin siihen, että monia Keski-Eurooppaan muuttaneita eteläeurooppalaisia siirtotyöläisiä muutti kotimaidensa vaurastumisen myötä takaisin. Myöskään puolalaiset ja baltit eivät romahduttaneet Länsi-Euroopan talouksia, pikemminkin päinvastoin. Puola taisi olla ainoa Euroopan maa, joka nykyisen taantuman pahimpinakin vuosina teki voittoa, ja monet puolalaiset lähtivät ylivelkaantuneesta Irlannista takaisin Puolaan. Mitä Suomen rantatontteihin tulee, saksalaiset eivät välittäneetkään niitä ostaa, mutta nyt, kun venäläiset ostavat, monet ovat kauhuissaan. Eikä Venäjä ole edes EU:ssa.

Turkin verbien taivutuspäätteitä berliiniläisen talon seinässä. Kuva: L. Tainio

Itse asiassa miljoonia turkkilaisia on jo muuttanut pysyvästi EU-alueelle, etenkin Saksaan, Itävaltaan, Hollantiin ja Belgiaan, joissa turkkilaiset muodostavat yhden suurimmista maahanmuuttajaryhmistä. Myös Ruotsin turkkilaisyhteisö on suuri ja sen lieveilmiönä turkkilaisia on päätynyt Suomeenkin, missä heitä on joitakin tuhansia. Saksassa, jossa turkkilaisväestön massa on suurin, myös ongelmat ovat nousseet esille. Integraatio onnistui hyvin aikana, jolloin työvoimapula oli suuri, mutta siirryttäessä sosiaalipainotteisempaan maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaan, samalla kun työpaikat vähenivät, tästä koitui ongelmia. Olennaista on ymmärtää, että kaikki tämä on tapahtunut, vaikka Turkki ei ole EU:n jäsen.

Turkin pitäminen EU:n ulkopuolella on johtanut siihen, että yhteistyö Turkin viranomaisten kanssa on hieman hankalampaa, minkä vuoksi esimerkiksi rikoksiin syyllistyneiden ja ääriliikkeisiin kuuluvien Turkin kansalaisten palauttaminen kotimaahansa on ollut vaikeampaa. Jos Turkki olisi mukana Dublinin sopimuksessa, kaikki Turkin kautta muihin EU-maihin tulleet aiheettomat turvapaikanhakijat voitaisiin palauttaa Turkkiin yhtä helposti kuin heitä nykyisin palautetaan Saksaan, Italiaan ja Ruotsiin. Toki Turkista voisi jäsenyyden myötä tulla ihmisiä muihin Euroopan maihin töihin, opiskelemaan ja yrittäjiksi. Miksei?

Ainakaan Suomessa turkkilaiset eivät ole tuottaneet ongelmia. Suomen maahanmuuttajaryhmistä turkkilaiset ovat olleet yritteliäimpiä, sillä he ovat henkeä kohti perustaneet enemmän yrityksiä kuin mikään muu ryhmä – huomattavasti enemmän kuin kantasuomalaiset. Suomen turkkilaiset ovat myös tasaisimmin ympäri maata hajaantunut maahanmuuttajaryhmä. Suurin osa on työllistynyt ja turkkilaisten perustamat yritykset hyödyttävät Suomen taloutta. EU-jäsenyyden myötä suomalaisten eläkeläistenkin olisi helpompi halutessaan muuttaa halvemman hintatason Turkkiin nauttimaan ilmastosta ja toimivasta palvelukulttuurista.

Turkin EU-jäsenyyden estäminen ei estä turkkilaisten maahanmuuttoa EU-maihin. Turkin EU-jäsenyys voisi sen sijaan auttaa kanavoimaan tuon maahanmuuton taloudellisesti myönteisillä tavoilla. Se auttaisi myös tekemään liikkuvuudesta vastavuoroista, molempia osapuolia hyödyttävää. Turkin pitäminen EU:n ulkopuolella lisää lähinnä kielteisen aineksen muuttoa EU-maihin. Turkin äärivasemmisto ja islamistit samoin kuin Turkin järjestäytynyt rikollisuus toimivatkin nykyisin suuressa määrin Länsi-Euroopasta käsin. Tähän ongelmaan vaikuttamisessa Turkin EU-jäsenyys olisi yksinomaan myönteinen asia.

Islamismi

Kun Recep Tayyip Erdoğan perusti vuonna 2001 Oikeus- ja kehityspuolueen (Adalet ve Kalkınma Partisi, AKP), Euroopassa tapahtui yllättävä keikahdus suhtautumisessa Turkkiin. Kylmän sodan aikana vasemmisto oli inhonnut Turkkia ja yrittänyt leimata sen fasistiseksi, koska Turkki oli liitossa Yhdysvaltain kanssa ja sorti äärivasemmistolaisia. Oikeisto sen sijaan oli suhtautunut Turkkiin pragmaattisen myönteisesti muistellen Atatürkin aikoja ja nähden Turkin keskeisenä liittolaisena Israelille.

Panostamalla Turkin oloissa aivan uudella tavalla poliittiseen kenttätasoon ja maaseutuun AKP nousi nopeasti Turkin suurimmaksi puolueeksi, ohi perinteisten, kaupunkilais-elitistisiksi leimautuneiden valtapuolueiden. Puolueen vaalivoitto vuonna 2002 johti asennemuutoksiin Euroopassa. Äkkiä kemalistista nationalismia inhonneet Euroopan vasemmistopuolueet muuttivatkin linjaansa Turkkia kohtaan huomattavasti myönteisemmiksi, kun taas oikeiston kristilliset ja maahanmuuttokriittiset voimat äityivät riehumaan Turkkia vastaan, pelotellen islamistien salaisilla tarkoitusperillä ja uskotellen, että varmaan jo kohta huomenna Turkki muuttuisi Iranin ja Saudi-Arabian kaltaiseksi. Toisin kävi.

AKP:n kannattaja vaalitilaisuudessa. Kuva: L. Tainio

Ääni Erdoğanin kellossa oli muuttunut. Vielä Istanbulin pormestarina toimiessaan hän oli vaatinut Turkkia irti Natosta, luopumista EU-hankkeesta, diplomaattisuhteiden katkaisemista Israeliin sekä suhteiden avaamista Iraniin ja Hamasiin. Vuonna 1997 hän sai neljän kuukauden vankilatuomion islamistisen runon lukemisesta. Valtaan noustuaan AKP oli kuitenkin huomattavasti maltillistunut islamilaista liikettä aiemmin johtaneen Necmettin Erbakanin ajoista. Erdoğan linjasi nyt, että puolue oli ”eurooppalainen konservatiivipuolue, kuten kristillisdemokraatit Saksassa.” Talousasioissa AKP on ollut perinteisiä nationalistipuolueita liberaalimpi. Oltiinpa mitä mieltä tahansa AKP:n harjoittamasta politiikasta, johon on kuulunut mm. Irakin sodan vastustaminen, Israelin arvosteleminen ja uskonnollisuuden aiempaa suurempi esiin tuominen turkkilaisessa yhteiskunnassa, ainakaan eurooppalaisten julkilausuttuja kauhukuvia se ei toteuttanut. Varkailta ei ryhdytty katkomaan käsiä, turkkilaisnaiset eivät pukeudu burqaan, Turkki ei eronnut Natosta, ei haudannut EU-hankettaan eikä katkaissut diplomaattisuhteita Israeliin. Itse asiassa AKP:n irtiotot kemalistien politiikasta ovat verrattavissa Euroopan suurten valtioiden poliittiseen suhdannevaihteluun.

Turkkilaiset islamistit, kuten Erdoğan ja suufilainen filantrooppi Fethullah Gülen, ovat jopa saattaneet tehdä palveluksen maailmalle näyttämällä, että islamistista politiikkaa voi tehdä myös rauhanomaisilla, demokratiaan sitoutuneilla, koulutukseen ja aluekehitykseen panostavilla keinoilla – ei siis vain räyhäämällä, riehumalla, salaliittoteorioilla ja pommeilla.

Ihmisoikeudet

Turkkia suomitaan alinomaa ihmisoikeuksista. Tämä johtuu kahdesta asiasta. Ensinnäkin Turkissa on todellisia ihmisoikeusongelmia. Toiseksi, Turkki on kuitenkin vapaa maa, jossa pätevät sananvapaus ja yhdistysvapaus. Tämä tarkoittaa, että yksittäisetkin poliisiasemilla sattuneet tapaukset tulevat raportoiduiksi tehokkaasti ja levitetyiksi läntiseen maailmaan. Jos Turkin ihmisoikeusongelmia tarkastellaan objektiivisesti, joudutaan sen kiusallisen tosiasian eteen, että EU haukkuu Turkkia asioista, jotka eivät ole kunnossa edes EU:n nykyisissä jäsenmaissa. Turkkia haukutaan esimerkiksi siitä, kuinka terrorismirikoksista pidätettyjä ja vangittuja kohdellaan, vaikka samaan aikaan samoja ihmisoikeusrikkomuksia tehdään Britannian ja Ranskan toimesta, puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu poliisiasemilla ja turvallisuuspalveluissa monissa entisen Itä-Euroopan maissa.

Turkin ihmisoikeusongelmista ei tietenkään pidä vaieta, mutta voidaanko niitä pitää esteenä EU-jäsenyydelle, jos EU:n nykyiset jäsenvaltiot eivät kunnioita ihmisoikeuksia vastaavissa tapauksissa? Terrorismintorjunta ei aina ole mukavaa kyläpoliisipuuhastelua eivätkä poliisiasemien ”asiakkaat” aina suinkaan viattomia ja sinisilmäisiä uhreja. Kurdien PKK ja Turkin useat pienet äärivasemmistolaiset, äärioikeistolaiset ja pari ääri-islamilaista järjestöä eivät ole mitään puhtaita pulmusia, niin kuin eivät ole myöskään Espanjan baskien ETA, Ranskan korsikalaisjärjestöt tai Pohjois-Irlannin IRA. Länsi-Euroopassa ummistetaan usein silmät siltä, että Turkki on itse asiassa tehnyt todella paljon uudistuksia ja parannuksia oikeuslaitoksessaan, poliisien koulutuksessa ja erityisesti kurdien asemassa. Muutokset tällaisissa asioissa eivät tapahdu yön yli, mutta Turkissa ne ovat ihan oikeasti tapahtuneet.

Nykyinen Turkki ei ole enää sama kuin vaikkapa 1980-luvun kylmän sodan rintamamaana.

Naisten asema

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa yleisöön uppoaa moni sellainenkin argumentti, joka sattuneista syistä ei menisi läpi Italiassa tai Espanjassa. Turkki on välimerellinen machokulttuuri, perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta. Kun isä, vanhempi veli tai aviomies sanoo sanansa, se on sitten siinä – paitsi jos isoisä tai anoppi sen kumoaa. Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan. Suomalaisten turistinaisten vieraillessa Alanyassa tai Marmariksessa heitä vastassa on suuri määrä usein maaseudulta kotoisin olevia nuoria miehiä, jotka tekevät itsensä tykö paremman elämän tai vain hauskanpidon toivossa. Suomalaismies saa ajoittain osakseen samanlaista kiinnostusta vastakkaisen sukupuolen taholta vieraillessaan Venäjällä tai Itä-Euroopassa.

On kuitenkin yhtä naurettavaa väittää, että turkkilaismiehet veisivät kaikki naisemme, kuin väittää, että venäläisnaiset vievät kaikki miehemme. Sitä paitsi avioliiton kautta tapahtuva maahanmuutto johtaa yleensä paljon parempaan kotoutumiseen kuin turvapaikanhaku. Jos molemmat osapuolet saavat mitä haluavat, niin mikäs siinä.

Eduskunnassa nostettiin taannoin Martti Ahtisaaren Turkki-raporttia vastaan kysymys naisiin kohdistuvasta kotiväkivallasta Turkissa. Tutkittaessa asiaa vähän tarkemmin, kävi ilmi, että Turkissa naisiin kohdistuva kotiväkivalta oli tosiaan huolestuttavan korkealla tasolla – nimittäin samalla tasolla kuin Suomessa. Joviaalina miehenä Ahtisaari ehdottikin, että ehkä Suomen ja Turkin pitäisi muodostaa yhteinen komitea tätä ongelmaa ratkomaan. Turkin vastustajat ovat nostaneet esille myös naisten lukutaidottomuuden korkean prosentin Turkissa. Tosiaan, luku on lähes sama kuin Kreikassa ja Maltalla. Ottaen huomioon Turkin suuret alueelliset erot, länsiturkkilaiset naiset ovat siis keskimäärin lukutaitoisempia ja koulutetumpia kuin EU:n jäsenmaiden Kreikan ja Maltan naiset.

Monet Turkkia vastaan käytetyt argumentit saavat aivan uuden luonteen, jos niitä ryhdyttäisiin soveltamaan EU:n nykyisiin jäsenmaihin. Jos kaikki Turkin vastustajien vaatimukset huomioitaisiin, pitäisi EU varmaankin rajata Pohjoismaihin.

Armenialaiset

Suomeenkin on 2000-luvulla rantautunut armenialaisen diasporan ja kristillisten piirien suosima vetoaminen sadan vuoden takaisiin armenialaisten joukkovainoihin hajoavassa Osmanivaltakunnassa. Armenialaisten kansanmurhasta pidetään paljon ääntä samalla kun samanaikaisesti tapahtuneista muslimikansojen – erityisesti tsherkessien, krimintataarien, tshetsheenien, adzhaarien, Balkanin muslimikansojen, mutta myös turkkilaisten ja kurdien – joukkovainoista vaietaan. Jos kuitenkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tapahtumia Mustanmeren ympärillä tarkastellaan tasapainoisemmin, havaitaan, että kyseisenä aikakautena häädettiin kotiseuduiltaan viisi miljoonaa muslimia ja vajaat kaksi miljoonaa kristittyä. Me kuulemme vain jälkimmäisistä.

Armenialaisten kansanmurhasta puhuvat ennen kaikkea ulkoarmenialaiset. Armenian armenialaisille Turkki on läheisin länsimaa ja siellä käydään vierastyöläisinä. Ulkoarmenialaiset ovat sen sijaan tehneet kansanmurhan narratiivista ytimen marttyyri-identiteetilleen, josta näyttää nykyisin olevan käsittämättömän vaikeaa irrota. Olennaista ei ole pohtia sitä, kenen ja miten pitäisi pyytää anteeksi jotain, mitä joku muu on tehnyt sata vuotta sitten, vaan kysyä, miksi ylipäätään sadan vuoden takainen tapahtuma olisi este nykyisen Turkin jäsenyydelle EU:ssa. Kukaan silloisesta kansanmurhasta vastuussa ollut henkilö ei ole nykyisin elossa, eikä nykyisiltä turkkilaisilta voida vaatia vastuuta siitä, mitä heidän esi-isänsä ovat ehkä tehneet. Ei ainakaan, jos muilta valtioilta ei vaadita vastuun ottamista paljon myöhemmistä kansanmurhista ja vainoista, joihin vastuulliset henkilöt ovat edelleen vallassa.

Vastenmielisintä asiassa on se, että armenialaiset ovat itse tehneet 1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla naapurilleen sitä samaa, mistä syyttävät turkkilaisia. Armenia miehittää yhä tänä päivänä Karabahin aluetta ympäristöineen, 20 prosenttia Azerbaidzhanin pinta-alasta. Satojatuhansia azereja joutui pakenemaan kodeistaan armenialaisjoukkojen toimeenpaneman miehityksen ja etnisen puhdistuksen vuoksi, ja he muodostavat Venäjn miehittämiltä alueilta paenneiden georgialaisten ohella nyky-Euroopan suurimman evakkoväestön. Kuinka armenialaisten puolustajilla on otsaa tänä päivänä hyökätä nykyturkkilaisten kimppuun sadan vuoden takaisista tapahtumista ja samaan aikaan vaieta täydellisesti yhä käynnissä olevasta vääryydestä Kaukasiassa?

Niin ikään on mielenkiintoista, että sadan vuoden takaisia tapahtumia pidetään esteenä Turkin EU-jäsenyydelle, mutta 1990-luvun tapahtumat eivät ole este jäsenyysneuvotteluille Serbian, Makedonian ja Kroatian kanssa. Kukaan ei kiistä Saksan EU-jäsenyyttä 1940-luvun tapahtumien vuoksi, Espanjan jäsenyyttä Francon aikaisten asioiden vuoksi tai Ranskan jäsenyyttä hugenottien ja kataarien tuhoamisen tai Algerian sodan vuoksi. Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä eurooppalaiset siirtomaavallat tekivät vielä 1900-luvun alkupuoliskolla siirtomaissaan.

Turkissa maan historiaa ja sen kipukohtiakin on käsitelty varsin avoimesti ja laajasti. Samaa ei voi sanoa kaikista Euroopan maista, varsinkaan idän suunnalla.

Kurdit

Turkkia arvostellaan usein ja myös aiheellisesti suurimman etnisen vähemmistönsä, kurdien, kohtelusta. Kun Osmanivaltakunnan maita aikoinaan 1900-luvun alussa jaettiin, kurdit jäivät jaossa osattomiksi. Heidän maansa pilkottiin Turkin, Iranin, Irakin ja Syyrian kesken eikä mikään näistä maista halunnut antaa kurdeille autonomiaa tai erillisoikeuksia. Kaikki neljä maata ovat eri aikoina pyrkineet kurdien assimiloimiseen, mutta kurdit ovat tätä sinnikkäästi vastustaneet.

Sittemmin kielletyn kurdien Kansan demokratiapuolueen (HADEP) mielenosoitus Istanbulissa. Kuva: L. Tainio

Kylmän sodan aikana kurdikysymys politisoitui, kun Neuvostoliitto ryhtyi kouluttamaan ja tukemaan stalinistista Kurdistanin työväenpuoluetta (Partiya Karkerên Kurdistan, PKK) epävakauttaakseen Turkkia. Turkki, Iran, Irak ja Syyria tukivat itse ja suurvaltojen avustuksella toistensa alueilla toimineita kurdiliikkeitä salaisessa sodassa. Kurdeilta itseltään puuttui kansallinen yhtenäisyys ja he taistelivat milloin kenenkin tukemina toisiaan vastaan.

Koska äärivasemmistolaiset kurdijärjestöt etabloivat itsensä kylmän sodan aikana Länsi-Eurooppaan, hankkivat osuutensa järjestäytyneen rikollisuuden verkostoista sekä hyödylliset hölmönsä länsieurooppalaisesta älymystöstä, Euroopassa alettiin kuvitella, että PKK edustaisi kaikkia kurdeja ja että se on jonkinlainen ihmisoikeusjärjestö. Todellisuudessa PKK oli ja on yhä äärivasemmistolainen taistelujärjestö, joka ei suvaitse toisinajattelua omassa piirissään, ja jonka tuhansista uhreista useimmat ovat kurdeja.

Kun Kaakkois-Turkin taloudellinen tilanne on parantunut, parani samalla myös kurdien asema. Ei olekaan yllättävää, että samaan aikaan nähtiin PKK:n ja sen bulvaanien kannatuksen heikkeneminen Turkin kurdien keskuudessa. Turkin ja Syyrian välisen Adanan sopimuksen (1998) sekä Irakin sodan myötä PKK:n kilpailija, Kurdistanin demokraattinen puolue (KDP), sai vahvemman aseman. Useilla matkoillani Turkin Kurdistanissa 2000-luvulla olen huomannut kurdikielten [kurmandzhi ja zaza, toim. huom.] ja kurdien kansallisen identiteetin aseman huomattavan parantumisen. Kurdeilla on nyt omat kanavat ja opetuskin sallitaan, kurdikielistä kirjallisuutta löytyy turkkilaisista kirjakaupoista ja lehtiä lehtikioskeilta. Kurdipuolueiden toimistot ovat avoimesti esillä kurdienemmistöisissä kaupungeissa.

Vuonna 2011 alkanut Syyrian sisällissota sekä Syyrian ja Iranin diktatuurien tuki PKK:lle ovat uudelleen vaarantamassa kurdialueiden tasapainon, mikä osittain selittää Turkin varovaisuutta toimissaan Syyrian suuntaan.

Kristityt

Ennen islamin nousua Lähi-idän valtauskonnoksi ja kalifaatin valloituksia Turkki ja Syyria muodostivat kristinuskon keskeisimpiä ydinalueita. Arabien ja myöhemmin turkkilaisten valloitukset johtivat luonnollisesti siihen, että useiden sukupolvien kuluessa suurin osa aiemmin kristinuskoa tunnustaneesta väestöstä kääntyi islamiin ja varsinkin seemiläiset väestöt arabialaistuivat kielisukulaisuuden vuoksi nopeasti. Jäljelle jääneet kristilliset väestöt ovat sen sijaan säilyttäneet nykypäiviin saakka sekä kirkollisen että kielellisen monimuotoisuutensa. Tämä koskee myös Turkin kristittyjä, jotka jakautuvat neljään etniseen pääryhmään: seemiläisiä kieliä (syyriaa ja arabiaa) puhuviin assyrialaiskristittyihin, kreikkalaisiin, armenialaisiin ja georgialaisiin.

Portaikko Mor Gabrielin assyrialaisessa (syyrialaisortodoksisessa) luostarissa Midyatissa. Kuva: L. Tainio

Kun kristilliset aktivistit väittävät kristittyjen olevan Turkissa vainon kohteena, on syytä muistaa, että nämä vainot tapahtuivat pääosin 1800-luvulla, jolloin Turkin käydessä sotia Venäjää ja muita alueilleen tunkeutuvia vihollisia vastaan Anatolian paikalliset kristityt väestöt joutuivat maksamaan kristillisten suurvaltojen imperiaalisesta politiikasta karun hinnan. Armenialaisten lisäksi myös suurin osa Turkin assyrialaisista ja Pontoksen kreikkalaisista pakeni Lähi-itään ja Eurooppaan.

Kreikka ja Turkki päätyivät rauhansopimuksessaan väestöjen vaihtamiseen, mikä pääsääntöisesti tapahtui ilman että väestöiltä itseltään kysyttiin. Jako tapahtui uskonnon perusteella. Niinpä sadattuhannet tai jopa miljoonat muslimit joutuivat lähtemään Balkanilta, joka oli ollut heidän kotiseutuaan satojen vuosien ajan. Vastaavasti sadattuhannet tai jopa pari miljoonaa kristittyä joutuivat lähtemään niin ikään vuosisataisilta kotikonnuiltaan Anatoliasta. Jälkiseuraamuksia hämmentää edelleen se, että väestönvaihdon myötä Kreikkaan päätyi turkinkielisiä kristittyjä ja vastaavasti Turkkiin päätyi bulgaareja, valakkeja ja kreikankielisiä muslimeja. Kreikka asutti näitä evakkoja pohjoisosiinsa, jotka oli tyhjennetty turkkilaisista ja bulgaareista käydyissä sodissa.

Kävin itse 1990-luvulla Rodopivuoriston kylissä, joiden väestö puhui äidinkielenään bulgariaa, pomakkia tai turkkia. Emäntänämme toiminut tyttö oli kova makedoniankreikkalainen nationalisti ja vihastui, kun hänen isoäitinsä kehtasi puhua vieraiden kuullen turkkia. Mummo puhkesi kyyneliin, koska oli niin vanha, että pakko-opittu kreikka tahtoi unohtua. Muuan toinen väestönvaihtojen seuraamuksia syntyperässään kantava ystäväni on etninen armenialainen, joka syntyi Libanonin passilla Jordaniassa, kasvoi ja eli suurimman osan ikäänsä Kreikassa ja muutti sitten Britanniaan. Hän puhuu veljensä kanssa kreikkaa, äitinsä kanssa armeniaa, isoäitinsä kanssa turkkia ja meidän muiden kanssa pääosin englantia, vaikka osaa myös arabiaa, venäjää, saksaa, persiaa ja ranskaa.

Osa niiden perheiden jälkeläisistä, joita 1800-luvun ja 1900-luvun alun traagiset tapahtumat heittelivät pitkin poikin aluetta, on tehnyt kansanmurhista ja menneisyyden kauhuista keskeisiä elementtejä kansalliseen identiteettiinsä. Ehkä se auttaa pitämään koossa armenialaista ja assyrialaista diasporaa, kun perhe on hajallaan pitkin Lähi-itää, Eurooppaa, Amerikkaa ja Australiaa. Tätä ymmärrettävää historiallista nostalgiaa ei kuitenkaan pitäisi sotkea nykypäivän politiikan valintoihin. Suomalaisillakin on oltava oikeus muistella miehitettyä Karjalaa ja niitä isovanhempiamme, jotka tulivat Laatokan rannoilta tai Viipurista. Äidinäitini tuli evakkona Laatokan-Karjalasta, mutta en silti pidä lähikahvilan venäläsitä omistajaa vastuullisena Stalinin teoista eikä Karjalan kysymys saa minua vaatimaan hänen karkottamistaan.

Turkki ei todellakaan ole ollut vain pakolaisten lähtömaa, vaan se on ottanut vastaan ja tarjonnut uuden elämän miljoonille vainoja paenneille ihmisille. Espanjan inkvisitiota paenneet juutalaiset ladinon puhujat asettuivat Istanbuliin, muodostaen sikäläisen vanhan juutalaisyhteisön. Alkaen krimintataareista ja tsherkesseistä Turkki oli se maa, johon Venäjän imperiumin toimeenpanemia kansanmurhia paenneet ihmiset tulivat. Niin ikään Turkki otti vastaan miljoonia pakolaisia Balkanin sodista 1800-luvulta alkaen. Monet kurdit pakenivat Saddam Husseinin Irakista ja islamistisesta Iranista Turkkiin. Yhä tänä päivänä Turkkiin tulee suuria määriä pakolaisia: kurdeja, afgaaneja, tshetsheenejä, persialaisia ja viimeksi satojatuhansia syyrialaisia.

Turkki ei suojellut vain muslimeja ja juutalaisia, vaan se tarjosi aikoinaan suojan myös kristityille maanpakolaisille ja Venäjän ja Itävalta-Unkarin hallintoja paenneille liberaaleille. Istanbulissa vaikuttivat eurooppalaisista vapaustaistelijoista mm. puolalainen Adam Mickiewicz ja unkarilainen Lajos Kossuth, Suomea ylistänyt tataarijohtaja Sadri Maksudi, puhumattakaan bolshevikkeja vastustaneista venäläisistä maanpakolaisista 1900-luvun alkupuolella.

Venäjä

Turkkia vertaillaan usein Venäjään. Molemmat ovat entisiä keisarikuntia ja Euroopan itälaidan suurvaltoja, joiden alueella jossain Euroopan itärajan katsotaan kulkevan, vaikkei kukaan sitä rajaa oikein tarkkaan osaakaan sijoittaa. Molemmilla on kiistaton sijansa Euroopan historiassa ja kulttuurissa. Molempia on pelätty, kauhisteltu ja ajoittain ihailtu. Välimeren ja Mustanmeren välissä seisova Istanbul ja Itämeren pohjukan Pietari ovat hurmanneet kauppiaita, taiteilijoita ja intellektuelleja. Molemmat kaupungit ovat olleet valtakuntiensa ikkunoita länteen ja usein myös länsieurooppalaisten ensimmäisiä ikkunoita ”mystiseen itään.”

Vaikka moni asia yhdistää Turkkia ja Venäjää, ei ole oikein väittää, että jos Turkki hyväksyttäisiin EU:hun, silloin Venäjäkin pitäisi. Miksi pitäisi? EU on ennen kaikkea demokraattisten markkinatalouksien unioni. Turkki on demokratia ja avoin markkinatalous – Venäjä ei ole kumpaakaan, vaikka sekin on toki kehittynyt paljon verrattuna Neuvostoliiton aikoihin. Koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan Turkki on ollut moderni eurooppalaiseen malliin järjestetty valtio, jossa on ollut toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä ja markkinatalous. Venäjä taas on ollut suljettu totalitäärinen diktatuuri, joka vapautui hetkeksi talouskaaokseen 1990-luvulla, mutta palasi sitten takaisin autoritääriseen ja militaristiseen imperialismiin. Turkki on halukas sopeutumaan EU:n muiden jäsenmaiden kanssa samanlaisiin pelisääntöihin. Se on itse asiassa sopeutunut niihin jo nyt, vaikkei jäsenyys olekaan toteutunut.

Venäjä ei missään tapauksessa ole halukas hyväksymään samanarvoista asemaa muihin Euroopan valtioihin nähden. Venäjä haluaa olla suvereeni suurvalta, jonka asioihin muut eivät saa puuttua. Lisäksi Venäjä ei tiettävästi halua EU:n jäseneksi, joten spekulointi asialla olisi parempi jättää aikaan, jolloin Venäjä todella muuttaa luonnettaan ja suhtautumistaan pienempiin naapurimaihinsa.

Turkin ja Venäjän vertailussa on erityisen tärkeää, minkäluonteinen valtioliitto EU on. EU on eurooppalainen rauhanliitto, joka tähtää kansalaisten ja kaupan vapauteen alueellaan. Pitäisi olla selvää, että ainoastaan demokraattiset markkinatalousmaat voivat olla tällaisen unionin jäseniä. Sen sijaan uskonnolla ei ole väliä, koska EU:n poliittiseen kulttuuriin kuuluu Turkin tavoin sekularismi – valtiovallan ja uskonnon pitäminen sopivasti erillään toisistaan, vaikka uskonnoista kumpuavat arvot voivatkin näkyä ihmisten normaalissa elämässä ja moraalissa. Sekularismi ei tarkoita ateismia eikä uskonnon pakonomaista vähättelyä. Se tarkoittaa neutraalia suhtautumista uskontoon; politiikkaa ei tule sotkea uskonasioihin. Näissä suhteissa Turkin voi kuvitella sopeutuvan yhteiseen arvomaailmaan EU:n kanssa paljon paremmin kuin vaikkapa Serbian. Tosin uskon, että suhteellisen pienenä maana Serbiakin pääsee vielä joskus eroon historiansa pimeistä varjoista ja liittyy eurooppalaiseen perheeseen.

Kypros

EU:n ja Turkin konkreettinen kipupiste on Kypros, ja tämän kansainväliseen oikeuteen kietoutuneen kiistan kohdalla EU:n enemmistön ja Turkin kannat voisivat todennäköisimmin jyrkästi poiketa toisistaan. Kun Kreikan sotilasjuntta ja sen kyproslaiset agentit masinoivat vallankaappauksen Kyproksella vuonna 1974 ja aloittivat etniset puhdistukset turkkilaisväestöä vastaan, Turkki teki sen, mihin sillä oli sekä moraalinen että kansainvälis-oikeudellinen valtuutus: sotilaallisen väliintulon.

Asiasta päätti Turkkia tuolloin hallinneen sosiaalidemokraattisen Tasavaltalaisen kansanpuolueen (CHP) pääministerin Bülent Ecevitin hallitus. Moraalinen oikeus interventioon Turkilla oli siksi, että Kyproksen konfliktin aloittivat kreikkalaiset ja kysymyksessä oli Turkin väliintulon aikaan humanitäärinen kriisi. Turkilla oli asialleen myös kansainvälisen oikeuden mandaatti, sillä Turkki, Kreikka ja Britannia olivat kaikki mandatoituja Kyproksen suojeluvalloiksi, joilla oli oikeus puuttua Kyproksen tilanteeseen, mikäli toinen sopimusosapuoli – tässä tapauksessa Kreikan juntta kyproslaisine agentteineen – rikkoi sopimusta. Turkin sotilaallisen väliintulon ansiosta kyproksenturkkilaiset pelastuivat kansanmurhalta, sotilasjuntan seikkailijat häädettiin maasta ja Kreikan sotilasjuntta kaatui. Kypros jaettiin kahtia kreikkalaiseen etelään ja turkkilaiseen pohjoiseen, mutta Turkki jäi ainoaksi maaksi, joka on tunnustanut Pohjois-Kyproksen. Kuitenkin sekä Etelä- että Pohjois-Kypros demokratisoituivat eikä sotaan enää päädytty.

Vuonna 2004 Turkin hallitus oli valmis hyväksymään miehityksestä luopumisen ja Kyproksen saaren yhdistämisen yhteen valtioon. Sekä Turkki että Pohjois-Kypros olivat valmiit pitkin hampain hyväksymään Kofi Annanin suunnitelman. Sen sijaan eräiden suurten valtioiden kannustamana kommunistijohdossa ollut Kypros torjui suunnitelman. Kyproksenkreikkalaisia kehotettiin torjumaan suunnitelma, jotta Turkki ei pääsisi EU:hun. Samalla Kreikka uhkasi blokkaavansa kaikkien kahdeksan Itä-Euroopan maan ja Maltan EU-jäsenyydet mikäli Kyprosta ei hyväksyttäisi EU:n jäseneksi. EU hyväksyi Kyproksen jäsenekseen, vaikka se oli torjunut saaren yhdistämisen rauhanomaisella ratkaisulla ja siten tuonut EU:n sisään pysyvän pattitilanteen. Tällaisessa tilanteessa oli selvää, ettei Turkkikaan voinut yksipuolisesti vetäytyä Pohjois-Kyprokselta. EU-jäsenyyden saaneena Kyproksella ei ole enää mitään kannustinta ratkaista saaren pattitilannetta. Vastaavasti EU:n ulkopuolelle jätettynä Turkilla ei ole mitään syytä hylätä kyproksenturkkilaisia.

Kyproksen jäsenyyssotku oli EU:lta ilmeinen virhe. Jäsenyys olisi pitänyt asettaa palkinnoksi oikeasta äänestystuloksesta Annanin suunnitelmaan, mutta nyt Kyprosta käytettiinkin aseena Turkin pitämiseksi EU:sta ulkona. Tämä tarkoittaa de facto Pohjois-Kyproksen pysymistä itsenäisenä ja konfliktin pysymistä ratkaisemattomana. Voidaan vain toivoa, etteivät eurooppalaiset toista virheitään Balkanilla, vaan asettavat Kosovon tunnustamisen ehdoksi Serbian jäsenyydelle.

  2 Responses to “Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen armoilla, osa 2”

  1. AK:”Vastenmielisintä asiassa on se, että armenialaiset ovat itse tehneet 1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla naapurilleen sitä samaa, mistä syyttävät turkkilaisia. Armenia miehittää yhä tänä päivänä Karabahin aluetta ympäristöineen, 20 prosenttia Azerbaidzhanin pinta-alasta. Satojatuhansia azereja joutui pakenemaan kodeistaan armenialaisjoukkojen toimeenpaneman miehityksen ja etnisen puhdistuksen vuoksi, ja he muodostavat Venäjn miehittämiltä alueilta paenneiden georgialaisten ohella nyky-Euroopan suurimman evakkoväestön. Kuinka armenialaisten puolustajilla on otsaa tänä päivänä hyökätä nykyturkkilaisten kimppuun sadan vuoden takaisista tapahtumista ja samaan aikaan vaieta täydellisesti yhä käynnissä olevasta vääryydestä Kaukasiassa?

    Se, että analyytikko Kullbergin gradussa oli jo havaittavissa Armeniaan ja Vuoristo-Karabaghiin-konfliktiin liittyen käsittämättömiä puutoksia ja jopa väitteitä, voitaneen laittaa nuoruuden vimman ja innon, mutta ennenkaikkea vajavaisen tai ”staregisista syistä” valitun lähdekirjallisuuden piikkiin. Kullbergin uraa merkittävänä vieraskirjoittajana, analyytikkona tms. tuskin vaivaa sekään, että eräs hänen Turkkia ja muuta Eurooppaa käsittelevä artikkelinsa on ”nostanut” Suomen maailmankartalle kenties vanhimman ja tunnetuimman armenialaisten kansanmurhan vähättelylle ja kieltämiselle omistetulla Tall Armenian Tale -sivustolla. Toki, Kullbergia sen enempää kuin esim. Halla-ahoakaan tuskin voi syyttää siitä, jos pimeät, synkät ja epähumaanit ihmiset käyttävät niitä hyväkseen..

    Ja sitten se olennainen, Kullbergin yllämainitun kaltaisiin, toistuviin Vuoristo-Karabaghia koskeviin puolittaisuuksiin liittyviä korjauksia:

    Eräs arvostettu azeritutkija puhuu 16%:sta tai enemmän kuin 16% mutta ei 20%. Todellinen prosentti on kuitenkin, jos laskemme siis Nakhichevanin mukaan, oikeastaan 13,62% tai 14%. Mikäli taasen emme sisällytä armenialaisten halussa olevaa Vuoristo-Karabaghia, tulisi paremminkin puhua 9%:sta.

    Toiseksi, satojen tuhansien tai n. 700 000 azeripakolaisen ohella, n. 360 000 armenialaista joutui myös jättämään kotinsa tämän konfliktin seurauksena. Etnisillä puhdistuksilla Kullberg viitannee Khojalyyn (1992) ja Garadaghlyyn (1992), mutta jostain syystä jättää mainitsematta armenialaisiin Azerbaidzhanissa ja Vuoristo-Karabaghissa kohdistuneet etniset puhdistukset; Sumgait 1988, Kirovabad 1988, Baku 1990 ja Maraga 1992.

    Ja kysymys Anssille, mikäli hän vielä bongaillee tätä sivustoa: millaisena nyt näet AKP:n johtaman Turkin tilanteen ja sen suhteen muuhun Eurooppaan? Ja miten Turkki on mielestäsi päätynyt tähän tilanteeseen?

  2. Tarkentaisin tai täydentäisin tuota 13,62% lainaamalla kansainvälisesti kenties tunnetuinta Vuoristo-Karabaghin sodan asiantuntijaa Thomas de Waalia:

    “Finally, it is possible to count the amount of what is officially recognized as Azerbaijan but that is under Armenian control. On 27 October 1993, Aliev said that “20 percent” of his country was occupied by the Armenians. Perhaps because Azerbaijanis did not want to contradict their president or because it was a powerful round number, this figure has been repeated by Azerbaijanis ever since. That is understandable. Less forgivably, it has also been used extensively in the Western media, including Reuters, the New York Times, and the BBC. The calculations that follow are still approximate, but I believe they are accurate to within one-tenth of one percentage point. 

    The Armenians hold all but approximately 300 square kilometers (km2 ) of the 4,388 km2 of the former Nagorny Karabakh Autonomous Region. (The Azerbaijanis hold the easternmost fingers of Martakert and Martuni regions. The governor of Martakert told visiting journalists on 19 May 2001 that the Azerbaijanis held 108.5 km2 of his region. On the map, the area of Martuni under Azerbaijani control is approximately twice that). This means that the Armenians occupy 4,088 km2 of Nagorny Karabakh, about 4.7 percent of the territory of Azerbaijan. The Armenians fully occupy five of the seven “occupied territories” outside Nagorny Karabakh. They are Kelbajar (1,936 km2 ), Lachin (1,835 km2 ), Kubatly (802 km2 ), Jebrail (1,050 km2 ), and Zengelan (707 km2 ). They also occupy 77 percent or 842 km2 of the 1,094 km2 of Aghdam region (this figure was given by the head of Aghdam region, Gara Sariev, at the front line on 19 May 2001) and approximately one-third (judging by maps) or 462 km2 of the 1,386 km2 of Fizuli region. The Armenians also occupy two former village enclaves of approximately 75 km2 in the Nakhichevan and Kazakh regions. (For their part, the Azerbaijanis occupy one former Armenian enclave of about 50 km2 ).
    This means that the combined area of Azerbaijan under Armenian control is approximately 11,797 km2 or 4,555 square miles. Azerbaijan’s total area is 86,600 km2 . So the occupied zone is in fact 13.62 percent of Azerbaijan—still a large figure, but a long way short of President Aliev’s repeated claim. 
    (Thomas de Waal: The Black Garden: s. 285- 286 APPENDIX 1: STATISTICS)”

    Ja lopuksi, Vuoristo-Karabaghin sotaan ei millään ilmeellä voi verrata armenialaisten kansanmurhaan, kuten Kullberg kepeäotsaisesti tekee. Toki, tämä hänen vähätelevä tai kieltävä asennoituminen kansanmurhaan ei ole uusi; hänen gradussaankin se näyttäytyy aikaajoin kansanmurhana lainausmerkeissä tai hän väittää sen itseasiassa olevan neuvostohistoriankirjoituksen ja KGB luoma myyttinen kertomus.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)