huhti 022013
 

Toni Alaranta

Vierailijat ottavat kuvia Süleymaniyen moskeijassa Istanbulissa. Kuva: L. Tainio

Pohtiessani Turkin poliittista ja yhteiskunnallista muutosta hallitsevan AKP:n valtakaudella havahduin mielenkiintoiseen ilmiöön: kohtalaisen tiuhaan tahtiin muuttuvat tavat kuvata poliittista islamia lehdistössä ja akateemisessa kirjallisuudessa.

Ennen AKP:n valtakautta terminologia pysyi pidempään samankaltaisena. Turkin poliittisella kartalla voitiin osoittaa karkeasti viittä eri ideologista suuntausta edustavat puolueet. Kemalistinen ja ei-kemalistinen vasemmisto sekä väestön enemmistön luontaista uskonnollista ja traditioihin sitoutunutta arvomaailmaa edustava keskusta-oikeisto. (Toki voidaanko jotakin maailmankuvaa tai arvojärjestelmää pitää luonnollisena, on tietysti hyvin kyseenalaista. Voidaan hyvin väittää että mitään luonnollista kulttuuria ei ole olemassakaan, on vain pitkäkestoisempia kulttuurisia konstruktioita verrattuna uudempiin muodostelmiin. Tämän vuoksi ei kannata pidemmän päälle kuvata Turkin enemmistön islamilais-konservatiivista maailmankuvaa luonnollisena: se on aivan yhtä aito tai keinotekoinen kuin kaikki vaihtoehdotkin. Tällainen puhetapa olettaa, että vain yksi maailmankuvan ja elämäntavan muoto on turkkilaisille se ainut ja oikea.) Lisäksi olivat turkkilaista rasismia edustava äärioikeisto ja Necmettin Erbakanin (aikoinaan) johtama Turkin poliittinen islamilainen liike (Milli Görüş), joka pyrki romuttamaan Turkin perustuslakiin sisältyvän valtion ja uskonnon tiukan erottelun.

Kun Erbakanin liike hajosi kahtia synnyttäen uuden AK-puolueen vuosituhannen vaihteessa, lukuisat kommentaattorit niin lehdistössä kuin akateemisessa maailmassa alkoivat puhua postislamismista AKP:n ideologista luonnetta kuvatessaan. Tällä termillä oli tarkoitus kertoa, että AKP:n johto, ennen muuta Abdullah Gül ja Recep Tayyip Erdoğan, olivat jättäneet pysyvästi taakseen entisen radikaalin poliittisen islamin retoriikan ja päämäärät ja että AKP oli nyt siis poliittisen islamin jälkeinen, sen ohittanut uusi puolue, joka sitoutui paitsi demokratiaan vieläpä siihen kuuluisaan liberaalidemokratiaan, jonka katsotaan olevan vallalla länsimaissa.

Postislamismi ja muslimidemokraatit olivat siis ne käsitteet, joilla AKP:tä kuvattiin jonnekin vuoden 2010 tienoille saakka. Tämän jälkeen liberaaleista piireistä alkoi kuulua yhä enemmän epäileviä ääniä ja lopulta on saavuttu tilanteeseen jossa İhsan Dağın ja Hakan Yılmazın kaltaiset, alkujaan AKP:n noususta suuresti innostuneet kirjoittajat ovat alkaneet artikkeleissaan ihan tosissaan pohtia onko AKP palannut ”islamistisille juurilleen.” Tässä yhteydessä Dağı on nyt lanseerannut termin uusislamismi AKP:tä kuvatessaan. Samalla kun on käynyt yhä selvemmäksi, että Muslimiveljeskunnan edustama poliittinen islam on kovin kärkkäästi pyrkinyt keräämään Lähi-idän kansannousujen hedelmät itselleen, AKP:n on todettu toimivan Turkissa vastaavan logiikan puitteissa: enemmistön absoluuttisen vallan viitekehyksessä – siis muodollisesti täysin demokraattisen järjestelmän puitteissa – AKP pyrkii rakentamaan Turkkiin islamin normatiiviseen ideaaliin perustuvaa ihanneyhteiskuntaa. Toisin sanoen AKP:n alainen Turkki on demokraattinen sanan suppeassa mielessä, mutta se ei ole liberaalidemokratia, jossa valtio suhtautuisi neutraalisti eri katsantokantoihin ja jossa vähemmistöjen elämäntavat voisivat rauhassa kukoistaa.

Tätä terminologista kikkailua pohtiessa tulee väkisinkin mieleen sosiaalidemokratian ja vasemmiston muutoksen kuvaamiseen liittynyt termikikkailu. Kun perinteinen sosiaalidemokratia julisteltiin vanhentuneeksi 1990-luvulla, Anthony Giddens lanseerasi Tony Blairin työväenpuolueelle uuden ideologian, joka nimettiin kolmanneksi tieksi (third way). Jos aikoinaan sosiaalidemokratia syntyi Eduard Bernsteinin revisionismina eli tulkintana, jonka mukaan kapitalistista järjestelmää ei tarvinnut väkivaltaisesti kumota vaan työväestön etuja voitiin ajaa ja parantaa järjestelmän sisällä muuttamalla se oikeudenmukaiseksi, niin nyt tämän sosiaalidemokratian oli määrä muuttua sopivammaksi vastaamaan uusliberalismin haasteeseen. Kolmannen tien oli siis määrä olla sosiaalidemokratian liberaali, postmoderniin tilaan sovellettu versio. Mutta lopulta Giddens itsekin myönsi, että jos sosiaalidemokratiasta karsittiin kokonaan valtion rooli sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelussa, third way ei oikeastaan ollut muuta kuin uusliberalistisen oikeaoppisuuden oikeuttaja.

Mitä näillä kahdella tässä kuvatulla uusien termien kehittämisellä on yhteistä? Mitä ne paljastavat yhteiskunta-analyysin luonteesta? Yhteiskunnan tutkijoilla – puhumattakaan lehtien kolumnisteista – on suurten panosten vallitessa tapana nopeasti tarttua muutoksen airuiksi koettuihin voimiin ja kehitellä terminologiaa kuvaamaan tuota oleellista muutosta. Joskus tuo pyrkimys tuottaa vain sanahelinää, joka ei oikeastaan onnistu kuvaamaan mitään oleellista pitkän linjan kehityskaarta vaan pelkkää lyhyen syklin pintavaahtoa. Näin näyttää ainakin osittain käyneen Turkin poliittisen islamilaisen liikkeen muutoksen kuvaamisessa. Toisin sanoen, jos islamisteista on nopeassa tahdissa siirrytty postislamisteihin ja sitten vielä nopeammin uusislamisteihin, eikö jäljelle jää se sama islamismi josta lähdettiin liikkeelle?

Joku voi tietysti kysyä eikö AKP:n niin kutsuttu uusislamismi ole täysin erilaista kuin Necmettin Erbakanin edustama perinteinen islamismi. En väitä, etteikö eroja ole, mutta kuinka syvällisiä nuo erot todella ovat? Onko edellä kuvattu terminologinen akrobatia todella välttämätöntä? Eikö sen taustalla ole lopulta hyvinkin samanlaisia piirteitä kantava poliittinen islamilainen liike, joka ei hyväksy sitä, että sekulaari kulttuuri on modernin aikakauden aivan oleellisinta ydintä?

Näin ollen, eivätkö Max Weberin aikoinaan lanseeraama ”maailman taianomaisuuden päättyminen” (disenchantment of the world) modernin aikakauden merkkinä, ja toisaalta viime vuosikymmeninä uskonnon sosiologiassa havaittu ”maailman uudelleen pyhällistäminen” (re-sacralization of the world) ole paljon laajemmin ja paremmin poliittisen islamin luonnetta selittäviä termejä? Jos politiikan ja yhteiskunnallisen elämän (arvo) perusteita aletaan uudestaan yhä voimallisemmin etsiä uskonnosta, kyse on silloin nimenomaan intellektuaalisesta hyökkäyksestä modernin keskiöön kuuluvaa rationaalista maailmantulkintaa kohtaan.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)