huhti 232013
 

Rukoushetki Süleymaniyen-moskeijassa. Kuva: L. Tainio

Toni Alaranta

Tämän kirjoituksen lähtökohtana on maailmankuulun turkkilaisen pianistin Fazıl Sayn äskettäin saama tuomio jumalanpilkasta. Kyseinen tapaus on hedelmällinen lähtökohta islamofobian, liberalismin ja AKP:n Eurooppa-suhteen tarkastelulle. Valitettavasti kyseistä keskustelua hallitsevat yleensä yksinkertaistavat äärilaidat. Ensinnäkin, kaikissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa esiintyy äärioikeistoryhmiä, joiden yksi keskeinen yhteinen nimittäjä on vastakohtien, pelon ja vihan rakentaminen. Monesti kyseiset äärioikeistoliikkeet kuvaavat muslimit ja islamin vitsauksena, josta Euroopan tulisi päästä mieluiten kokonaan eroon. Toiselta laidalta löytyy muun muassa Turkin nykyinen hallituspuolue AKP, jonka johtohahmojen puheista saa usein sen käsityksen että Turkin EU-jäsenyyden – ja ylipäänsä rauhallisen yhteistyön – ainoana esteenä on eurooppalaisten muslimeja kohtaan tuntemat ennakkoluulot ja pelot. Vastikään Turkin uskonnollisten asioiden ministeriön johtaja ilmoitti, että itse asiassa kaksi kolmasosaa koko maailmasta kärsii islamofobiasta – siis käytännössä kaikki maailman ihmiset muslimeja itseään lukuun ottamatta!

AKP:n johtamalle Turkille leimallista on se, että kyseisen puolueen edustama maltillinen reformi-islam kuvataan vapaamielisenä, liberaalina islamin versiona, joka on täysin sovitettavissa eurooppalaiseen liberaaliin traditioon. Ehkä kuuluisin tämän näkemyksen puolestapuhuja on Mustafa Akyol, joka on usein kutsuttu vieras monissa eurooppalaisissa instituutioissa. Tätä sanomaa monet eurooppalaiset päättäjät kuuntelevat mielellään – varsinkin jos vaihtoehtona on niin ikään tiuhaan Eurooppaa kiertävät radikaalit salafisti-jihadistisaarnaajat (joista eräs vastikään ilmoitti että ”islamin lippu liehuu vielä eduskunnan yllä”). Akyol ja vastaavat näennäisesti riippumattomat AKP:n puhemiehet puhuvat usein ylevin sanoin Turkin muutoksesta, ilmaisunvapaudesta, uskonnonvapaudesta ja uskontojen välisestä dialogista. Mutta kuinka syvällistä on AKP:n ja Akyolin kaltaisten kirjoittajien sitoutuminen liberaaliin traditioon?

Vaikuttaa siltä, että ilmaisunvapauden puolustamisesta luovutaan (oikeutetusti) eurooppalaisen äärioikeiston rasististen hyökkäysten kohdalla, mutta myös (paljon ongelmallisemmin) liberaalista traditiosta kumpuavan uskontokritiikin kohdalla.

Aivan kuten maallisissa ideologioissa, uskonnoissakin on kyse ideoista ja ajatusrakennelmista, joita tarjotaan yhteiskunnallisen elämän ohjenuoriksi.  Suurta vaikutusvaltaa ja kannatusta nauttivat uskontoon sisältyvät ideat ja ajatukset ovat näin ollen täysin legitiimejä kritiikin ja rationaalisen argumentoinnin kohteita – tämä on koko liberaalin tradition, ilmaisunvapauden ja rationaalisen kansalaiskeskustelun lähtökohtainen edellytys. Mitä Fazıl Say teki, oli juuri tätä – hän ilmoitti olevansa ateisti ja kyseenalaisti islamiin sisältyviä ideoita. Turkkilainen tuomioistuin tulkitsi tämän loukkaavan väestön enemmistön uskonnollisia tunteita, ja langetti 10 kuukauden ehdollisen vankilatuomion. Juuri tässä piilee Akyolin ja AKP:n edustaman näennäisliberaalin suuntauksen ongelma: myös rationaalinen ja eurooppalaiseen liberaaliin traditioon kuuluva islamin sisältämien ajatusten kritiikki leimataan välittömästi islamofobiaksi.

Kuvaavaa on, että AKP:n johtohahmot eivät ole sanallakaan nousseet puolustamaan Sayn ilmaisunvapautta. Päinvastoin, muun muassa Eurooppa-ministeri Egemen Bağış läksytti Sayta ja vaati tätä kunnioittamaan uskonnollisia arvoja, kun taas pääministeri Erdoğan langetti Sayn tapauksesta kysyneille toimittajille ylimielisen hymyn, pyytäen, etteivät toimittajat tuhlaisi hänen aikaansa moisilla kysymyksillä.

Toisin sanoen, onko mielekästä väittää, että henkilö, joka rationaalisin argumentein kritisoi jotakin kristinuskoon kuuluvaa ajatusrakennelmaa tai koko kristillistä maailmankuvaa, kärsii ”kristofobiasta”? Koko termi ei tunnu olevan edes käytössä, joten tämä lienee merkki koko ajatuksen naurettavuudesta. Miksi islamkritiikki sitten on väistämättä merkki kyseessä olevan puhujan islamofobiasta? Todennäköisempää onkin, että islamofobiasta on tullut poliittinen lyömäase, jonka avulla kaikki AKP:n ja Euroopan suhteeseen liittyvät ongelmat voidaan viime kädessä palauttaa siihen, että eurooppalaiset – ja ilmeisesti siis koko muu maailma – kärsivät islamofobiasta.

Tämän taustalta puolestaan löytyy lopulta hyvin pinnallinen käsitys siitä, mitä eurooppalaiseen liberaaliin traditioon kuuluva ilmaisunvapaus oikeastaan tarkoittaa. Toisaalta Euroopassa todella on äärioikeistoliikkeitä, jotka oikeasti demonisoivat islamia ja suhtautuvat vihamielisesti muslimeihin. Tässä kontekstissa niin Edward Saidinsa lukeneen eurooppalaisen akateemisen eliitin kuin uhrin viittaan kääriytyvän AKP:n johdonkin on helppo väittää, että Turkin ja Euroopan suhteen ongelmien taustalla piilee eurooppalaisten islamofobia – essentialistinen, ylihistoriallinen pelko islamia kohtiaan – siis täysin kritiikitön Edward Saidin poleemisen Orientalismi-teoksen omaksuminen, joka itse asiassa onnistuu vain tuottamaan käsityksen ajasta ja paikasta riippumatta samankaltaisena pysyvästä, sortoon taipuvaisesta, muihin kulttuureihin vihamielisesti suhtautuvasta Euroopasta.

Kaikki tämä liittyy aivan oleellisesti myös turkkilaisen yhteiskuntatieteen paradigmaksi viime vuosikymmeninä muodostuneeseen kemalismin kritiikkiin (tai pikemminkin mustamaalaamiseen). Yksi vallitseva tulkinta tässä traditiossa esittää, että poliittinen islam niin Turkissa kuin muissakin muslimienemmistöisissä maissa on seurausta 1900-luvun niin kutsutusta radikaalista sekularismista. Tämä analyysi jättää kokonaan mainitsematta sen kontekstin, jossa esimerkiksi kemalistinen sekularismi muodostui: monisatavuotinen osmanivaltion uskonnollisen oppineiston jääräpäinen pyrkimys kieltää modernin tieteen ja teknologian, koulutuksen ja uusien yhteiskuntateorioiden leviäminen ”islamin maille” – muun muassa kirjapainoteknologian tuominen osmanivaltioon onnistuttiin tällä tavalla estämään useamman sukupolven ajan. Niin sanottu radikaali sekularismi ei siis ole syynä poliittisen islamin nousuun. Fanaattinen ja jääräpäinen pitäytyminen uskonnolliseen traditioon on päinvastoin ollut syynä kemalismin ylikorostuneeseen sekularismin vaalimiseen.  Nyt, uudessa AKP:n hallitsemassa Turkissa tuo eurooppalaiseen modernisaatioon ja liberalismiin aivan oleellisesti sisältyvä perittyjen (uskonnollisten) totuuksien kritiikki – tulipa se sitten omien eturivin taiteilijoiden tai eurooppalaisten kommentaattorien taholta – leimataan kovin helposti islamofobiaksi.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)