loka 232013
 

Toni Alaranta

Palaan tässä artikkelissa Turkin viimekesäisiin hallituksenvastaisiin mielenilmauksiin ja AKP:n toimintaan noiden mielenilmausten nujertamisessa. En ole asiaa kyennyt aiemmin tarkastelemaan, sillä vasta nyt katson omaavani tarvittavan taustaymmärryksen tämän teeman analysoimiseksi.

Keskeinen kysymys on se, miksi EU-projektiin, demokratisoitumiseen ja ylipäänsä Turkin uudistamiseen eri puheenvuoroissa ja virallisissa kannanotoissa sitoutunut puolue ei kyennyt vastaanottamaan kansalaisten kritiikkiä muutoin kuin komentamalla mellakkapoliisit kadulle – mukanaan yletön määrä kyynelkaasua. Suosituin vastaus, jonka mukaan taustalta löytyy Turkin historiasta kumpuava polarisoituminen, perinteeksi muodostunut opposition niin sanallinen kuin käytännöllinen nujertaminen sekä ”vanhojen kalavelkojen maksaminen”, on ainakin osittain oikeaan osuva.

AKP:n toimintaa voidaan lähteä tarkastelemaan kahden empiirisesti todennettavan ilmiön perustalta. Ensinnäkin, meillä on AKP:n virallinen puolueohjelma, ja toisaalta näytöt ja teot viime vuosilta. Jälkimmäisistä on jo olemassa yleisesti ottaen onnistunutta tutkimusta, joista tässä yhteydessä tärkein on M. Hakan Yavuzin vuonna 2009 julkaistu Secularism and Muslim Democracy in Turkey. Huolimatta siitä, että Yavuz ei voi välttyä toistamasta turkkilaisen yhteiskuntatieteen lempi-opinkappaletta siitä, että suurin osa Turkin ongelmista johtuu kemalismista, hän kuitenkin pystyy, enemmän tai vähemmän selkeästä AKP-sympatiastaan riippumatta, piirtämään melko järkeenkäyvän kuvan AKP:stä puolueena. Yavuzin mukaan AKP on poliittisesta islamilaisesta liikkeestä syntynyt puolue, joka on jo ohittanut poliittisen islamin, ollen täten sen jälkeinen (post-islamistinen) puolue. Mutta AKP:n sosio-ekonominen perusta on Anatolian uusi keskiluokka – pragmaattinen, konservatiivinen ja sosiaalisen nousun mahdollisuuden motivoima ryhmä. Tämän ydinjoukon molemmilla puolilla on sitten kaksi täysin toisilleen vastakkaista puolueen piirissä toimivaa ryhmää: kovan linjan islamistit sekä pro-Eurooppa-liberaalit. Nämä kolme ryhmää vetävät AKP:tä koko ajan eri suuntiin, tehden AKP:n kiinteän ideologisen ytimen jos ei mahdottomaksi niin ainakin ”liukuvaksi”.

Puolueen 2000-luvun alussa laadittu virallinen ohjelma on tässä valossa sangen mielenkiintoinen. Se on ensinnäkin selkein ykisittäinen dokumentti, jossa AKP:n luonne selkeän ei-islamistisena, Eurooppaan ja länsimaisiin (ohjelman mukaan universaaleihin) liberaalidemokraattisiin arvoihin tiukasti sitoutuneena puolueena tuodaan julki. Ohjelman kirjoittamisessa liberaali älymystösiipi on selkeästi näytellyt suurta osaa, ja sen voikin katsoa olleen se käyntikortti, jolla AKP aikoinaan oikeutettiin myös eurooppalaisten päättäjien piirissä Turkin uudistajaksi (lue: demokraattiseksi vapaiden markkinoiden puolustajaksi).

AKP:n ohjelmaa on hedelmällisintä analysoida kahden teoreettisen termin avulla. Pitäen mielessä että kaikki AKP:n edeltäjät on kukin vuorollaan lakkautettu johtuen (Turkin perustuslakituomioistuimen mukaan) pyrkimyksistä ”romuttaa Turkin sekulaari järjestelmä”, AKP:n ohjelma – varsin paljon selkeämmin kuin esimerkiksi ainakin osittain vastaavaa oikeuttamiskriisiä heijastava kurdipuolue BDP:n ohjelma – on kirjoitettu ennakoivan legitimoinnin, tai suomentaen ennakoivan hyväksyttämisen, näkökulmasta. Ohjelma on tosiaankin aivan kuin kirjoitettu reaktioksi tai puolustuspuheenvuoroksi kaikille niille epäilyille ja syytöksille, joita puolueen piirissä on odotettu nousevan poliittisten vastustajien leiristä. Kaikkein selvimmin tämä tulee esiin ohjelman yleisestä hengestä tai luonteesta, jossa lähes kaikki poliittiset linjaukset on kirjoitettu länsimaisen liberaalidemokratian käsitteistöä ja puhetapoja hyödyntäen.

Näin voidaankin sanoa, että AKP:n ohjelma on intertekstuaalisempi kuin yksikään muu Turkin pääpuolueiden ohjelmista. Tämä tarkoittaa sitä, että AKP:n ohjelma on ennen muuta käänteinen heijastuma muiden poliittisten puolueiden kannoista, se siis rakentuu sen perustalle, mitä muut ovat tehneet väärin. AKP:n ohjelma on lyhin, se sisältää selkeästi vähiten kuvauksia Turkin tasavallan historiasta, ja se on todellakin eksplisiittisellä tasollaan epäideologinen korostaessaan lähes yksinomaan yhteiskunnan eri instituutioiden (talous, oikeuslaitos, poliittinen järjestelmä, kansalaisyhteiskunta) rationaalista ja hyvän hallintotavan mukaista järjestämistä. MUTTA, juuri tämä näennäinen epäideologisuus paljastaa AKP:n konservatiivisen ideologian. Nykyisten keskusta-oikeistopuolueiden käytännönläheisyyttä (pragmaattisuutta) korostava diskurssi esittää oman maailmakatsomuksensa maailmankatsomuksettomuutena, antaen ymmärtää että liberalismin tämänhetkinen valtavirta, jossa yhdistyvät taloudellinen liberalismi, globaalitalouden ensisijaisuus ja kulttuurista monimuotoisuutta taloudellisen menestyksen yhtenä osatekijänä alleviivaava pluralistinen (monikulttuurinen) liberaalidemokraattinen katsantokanta, on epäideologista käytännöllisyyttä/tehokkuutta, vastakohtanaan repressiiviset ja tunkkaiset ”ideologiset kertomukset”. Näin tietty läpeensä ideologinen (uusliberaali konservatismi) poliittinen katsantokanta luonnollistetaan käytännöllisyyden, tehokkuuden ja yleisen demokraattisuuden ja moniarvoisuuden puheenparsien avulla.

Kesän mielenilmausten ja niiden kovaotteisen tukahduttamisen kannalta on kuitenkin oleellista ymmärtää, että tämä ”puolustuspuheenvuoroksi” kirjoitettu liberaalidemokraattinen ohjelma on vain osatotuus AKP:sta. Puolueen sisällä toimivat kovan linjan islamistit ja maltillinen Anatolian nouseva keskiluokka muodostavat yhdessä AKP:n konservatiivisen tukijalan. Nämä äänestäjät edustavat sitä Turkin kulttuurisesti konservatiivista valtaväestöä, joka on vuoden 1950 monipuoluejärjestelmään siirtymisestä saakka aina äänestänyt keskusta-oikeistoa. Keskusta-oikeisto puolestaan on Turkin vahvan valtiollisuuden ja turkkilais-islamilaisen yhteisöllisyyden leimaama poliittinen valtavirta. Toisin kuin aiemmat keskusta-oikeistopuolueet, AKP on tuonut uskontoon perustuvan identiteettipolitiikan oman agendansa keskiöön. Vaikka puolueen ohjelmassa julistetaan liberaalin moniarvoisuuden ja vähemmistöjen elämäntavan kunnioittamisen tärkeyttä, vallan mekanismi toimii nyt AKP:n kaudella niin kuin se on aina toiminut Turkissa: voittaja määrää tahdin ja vähemmistö vikisee.

Tähän kun lisätään AKP:n kulttihahmoksi nousseen johtajan Recep Tayyip Erdoğanin vastakkainasetteluun ja riidankylvämiseen perustuva toimintatapa, kesän mielenilmausten kovaotteinen nujertaminen muodostui paitsi mahdolliseksi myös todennäköisimmäksi toimintatavaksi heti alusta alkaen. Erdoğanin tiukassa ohjauksessa AKP on viime aikoina muutenkin perääntynyt puolueohjelman ja puolueen liberaalin siiven korostamasta moniarvoisuudesta, suuntautuen yhä vahvemmin rakentamaan Turkista AKP:n käsityksen mukaista ”moraalisen enemmistön” (lue: sunni-islamia korostavan, uskonnollisesti artikuloidun yhteisöllisyyden) ylivertaisuutta. Tästä huolimatta on korostettava, että myös demokraattinen, moniarvoisuutta etsivä virtaus on todellisuutta, se on osa AKP:tä siinä missä populistinen, enemmistön ehdotonta valtaa korostava suuntauskin. Yksi sisäisen ristiriidan ulkoinen ilmaus on se, että AKP:n johdon Euroopassa tai eurooppalaisille antamat puheenvuorot – jotka vilisevät demokratian, hyvän hallinnon, moniarvoisuuden ja konsensuksen teemoja – ovat kovin toisenlaisia kuin Erdoğanin omiensa joukossa, jossain Anatolian konservatiivisessa pikkukaupungissa pitämät vahvan kansallismieliset ja enemmistön absoluuttista valtaa korostavat puheet.

Vain tällaisen luennan avulla on selitettävissä se, miksi mielenosoittajat – olivatpa nämä sitten vanhoja mummoja, lapsiperheitä piknikillä, kitaraa soittavia hippejä tai Atatürkin kuvaa heiluttavia Turkin Työläisten puolueen (İP) hurmahenkiä – julistettiin terroristeiksi, vandaaleiksi, ateisteiksi, vasemmistolaisiksi ja viime kädessä paskasakiksi, joka on pilannut Turkin maineen.

***

Loppukaneetti: jätän tässä yhteydessä kokonaan käsittelemättä kesän tapahtumiin liittyvät absurdit ja käsittämättömät vaiheet, kuten sen että Erdoğanin neuvonantajan mukaan pääministeri on yritetty murhata telekineettisesti (etäältä, ajatuksen voimalla) tai että Gezi-protestit olivat juutalaisten salaliitto tai länsimaiden järjestämä välikohtaus.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)