touko 022014
 

Toni Alaranta

Turkin maaliskuun paikallisvaalit osoittivat hallitsevan AKP:n vankan kannatuksen. Korruptioskandaali, sosiaalisen median nujertaminen ja poliisiväkivalta mielenosoittajia vastaan eivät horjuttaneet sen asemaa. Syynä tähän on paitsi pitkään jatkunut talouskasvu myös ennen muuta se että puolet äänestäjäkunnasta kokee AKP:n vallan ”eksistentiaalisena” kysymyksenä, toisin sanoen pelkää oman asemansa – sekä taloudellisesti että suhteessa identiteettiin ja sosiaaliseen statukseen – murenevan jos AKP:n valtakausi päättyy.

Paikallisvaaleista vedettävä johtopäätös onkin se, että AKP:n autoritaarinen ote jatkuu ja vahvistuu entisestään. Turkkiin on pystytetty suvaitsematon enemmistödemokratia, jossa enemmistö muotoutuu yhden yhteisen nimittäjän ympärille. Tämä yhteinen nimittäjä on konservatiivi-islamilainen nationalismi, joka ilmaistaan AKP:n retoriikassa muodossa ”meidän kansalliset ja henkiset arvomme”.

AKP on onnistunut myymään tämän ajatuksen vajaalle 50 prosentille väestöstä. Koska kyseinen väestönosa kokee koko AKP:n vallan ”elämän ja kuoleman kysymyksenä,” kaikki AKP:tä vastaan esitetty kritiikki torjutaan. Kritiikki koetaan pyrkimyksenä palauttaa Turkki AKP:tä edeltävän ajan tilanteeseen, jossa konservatiivit kokivat olevansa – vuosikymmenten mittaisen indoktrinaation tuloksena – alistettuja ja väärinkohdeltuja. Pääministeri Erdoğan itse on kannattajiensa silmissä eniten vääryyttä kokenut, ja symboloi täten koko konservatiivisten muslimien joukkoa.

Elokuussa järjestettävät presidentinvaalit ovat ensimmäinen kerta kun presidentti valitaan Turkissa suoralla kansanäänestyksellä. Paikallisvaalien tulosten perusteella on selvää, että AKP:n ehdokas tulee olemaan ehdoton suosikki. Spekulointi siitä kumpi oikeastaan pyrkii presidentiksi, istuva presidentti Abdullah Gül vai pääministeri Erdoğan, on käynyt kuumana. Lakimuutosten jälkeen Gül voi jatkaa toisen kauden. Toisaalta Erdoğan haluaa myös presidentiksi, sillä AKP:n nykyisen peruskirjan mukaan sama henkilö voi toimia puoluejohtajana vain kolme kautta ja tämä on nyt Erdoğanin kohdalla täynnä. Toisaalta presidentin tulee nykyisen lain mukaan luopua puoluesidonnaisuuksista, jolloin AKP ajautuisi sisäiseen valtataisteluun Erdoğanin tullessa presidentiksi. Erdoğan presidenttinä ja Gül pääministerinä -asetelma loisi vaikean tilanteen, jossa vallanhaluinen Erdoğan käyttäisi valtaa pääministerin ylitse.

Tilanteen ongelmallisuudesta AKP:lle kertoo se, että Gül on jo ilmoittanut että hänellä ei ole suunnitelmia poliittisen uransa jatkosta – toisin sanoen hän ei halua katkaista Erdoğanin kuningastietä, muttei myöskään toimia hänen käskyvaltansa alaisena pääministerinä. Oppositiopuolueet CHP ja MHP ovat jo ilmoittaneet, että kuka tahansa muu kuin Erdoğan kelpaa presidentiksi. Erdoğanin presidenttiys tulee siis olemaan varma tae yhteiskunnallisen polarisoitumisen jatkumisesta Turkissa.

Opposition ehdokkaista kukaan tuskin pystyy haastamaan Erdoğania. Näin ollen hänestä tulee mitä todennäköisimmin ensimmäinen kansan suoraan valitsema presidentti, mikä tarkoittaa sitä että puhetta ”meidän kansallisista ja henkisistä arvoistamme” tullaan kuulemaan paljon lisää – olipa perustuslaillinen määritelmä mikä hyvänsä, Erdoğan tulee olemaan toimeenpanovaltainen presidentti joka määrää Turkin suunnan.

Vuosien 2002–2007 aikana tehdyt EU-uudistukset olivat enemmän tai vähemmän välineellisiä, ne toimeenpantiin, jotta AKP sai putsattua sekularistit ja armeijan ulos poliittiselta areenalta. Kun AKP:stä nyt on muodostunut täysin hegemoninen voima, se Erdoğanin johdolla joko jättää huomioimatta omat uudistuksensa tai tilanteen niin vaatiessa mitätöi ne kokonaan.

Demokraattisen järjestelmän sisällä on mahdollista pystyttää suvaitsematon enemmistövalta, joka muodollisista demokraattisista instituutioistaan huolimatta on kaukana liberaali-demokratian ihanteesta. Elokuun presidentinvaalien jälkeinen Turkki, Erdoğanin johtamana, näyttää olevan menossa tähän suuntaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Tällaisessa Turkissa kaikkivoipa valtiovalta hyväksyy suojelunsa alle vain ne, jotka kiinnittyvät yhteiseen nimittäjään eli konservatiivi-islamilaiseen nationalismiin. Itsensä aikaisemmin väärinkohdelluksi kokeva konservatiivinen väestönosa puolestaan kiinnittyy yhä lujemmin kaikkivoipaan valtioon.

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)