kesä 062015
 

Turkissa pidetään huomenna sunnuntaina, 7. kesäkuuta, parlamenttivaalit. Vaalien alusaikaa ovat leimanneet virallisesti puoluepolitiikan yläpuolella olevan presidentin, Recep Tayyip Erdoğanin käymä aggressiivinen kampanja hallitsevan AKP:n puolesta sekä kurdipuolue HDP:hen kohdistunut väkivalta. Käyn seuraavassa läpi tärkeimmät puolueet, Turkin poliittisen kartan sekä näiden vaalien tärkeimmät kysymykset.

Turkissa poliittisia puolueita riittää ja ne edustavat lähes kaikkia mahdollisia suuntauksia kommunismin alalajeista oikeistolaiseen nationalismiin ja ääri-islamismista vihreisiin sekä kaikkea niiden väliltä. Näissä vaaleissa on kuitenkin vain neljä puoluetta, joilla on realistiset mahdollisuudet ylittää varsin korkea kymmenen prosentin valtakunnallinen äänikynnys: hallitseva uskonnollispopulistinen Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) sekä oppositiossa olevat keskustavasemmistolainen Tasavaltalainen kansanpuolue (CHP), turkkilaisnationalistinen Kansallismielinen toimintapuolue (MHP) sekä viime vaaleissa itsenäisinä ehdokkaina kampanjoinut kurdipuolueeksi profiloitunut Kansojen demokraattinen puolue (HDP).

Poika AKP:n kampanjatoimiston edessä. Slogan: "Muut puhuvat, AKP tekee"

Poika AKP:n kampanjatoimiston edessä İstiklalkadulla Istanbulissa. Slogan: ”Muut puhuvat, AKP tekee”

AKP on hallinnut Turkkia vuoden 2002 vaaleista lähtien. Korkean äänikynnyksen ja vaalimatematiikan johdosta puolueen paikkamäärä on laskenut, vaikka sen ääniosuus on kasvanut – vuonna 2011 AKP sai 49,8 prosenttia annetuista äänistä. AKP edustaa Kansallinen näkemys -liikkeen ajamaa poliittista islamia. Liikkeen jakautuessa Hyvepuolueen (FP) lakkautuksen jälkeen 2001, syntyi kaksi puoluetta Onnellisuuspuolue (SP) ja AKP. Näistä SP edusti Kansallisen näkemyksen perinteistä linjaa, kun taas AKP esiintyi modernina, maltillisena uskontopuolueena, joka kannatti uusliberalistista talouspolitiikkaa. Päästyään valtaan 2002, AKP ajoi läpi useita uudistuksia ja Turkin talous vakaantui ja kääntyi nousuun vuoden 2001 romahduksen jälkeen. AKP:n tekemät uudistukset johtivat myös EU-jäsenyysneuvottelujen aloittamiseen vuonna 2005.

AKP on vuodesta 2003 lähtien ollut tiukasti Recep Tayyip Erdoğanin johdossa. Kun Erdoğan valittiin presidentiksi vuonna 2014, hän alkoi ajaa Turkkiin presidenttijohtoista järjestelmää, missä valta keskitettäisiin hänelle. Virallisesti puoluepolitiikan yläpuolella oleva presidentti onkin pitänyt vahvan otteen AKP:stä ja käyttänyt asemaansa ja valtion varoja kampanjoidakseen AKP:n puolesta. Tavoitteena onkin saada AKP:lle riittävä enemmistö parlamentin paikoista, että se voisi ajaa läpi perustuslain muutokset presidenttijohtoisen järjestelmän luomiseksi.

Hallitusvuosinaan AKP on ajanut Turkin politiikkaan aiemmin puuttuneen armeijan sivuun, ottanut suuren osan Turkin mediasta (etenkin television) kontrolliinsa, nimittänyt ehdokkaansa tuomioistuimiin ja muutenkin kaapannut valtion toimielimet haltuunsa. Tulevia vaaleja ajatellen AKP:n suurin saavutus on kuitenkin ollut se, miten se on pyyhkinyt Turkin perinteisesti vahvan keskustaoikeiston pois poliittiselta kartalta. AKP onkin asemoinut itsensä sekä uskonnolliskonservatiivisen että keskustaoikeistolaisen äänestäjäkunnan vahvimmaksi ehdokkaaksi.

Jättiskriinit näyttävät pääministeri Davutoğlun sadoille tuhansille kannattajille Yenikapıssa, Istanbulissa

Sadat tuhannet kannattajat seuraavat pääministeri Davutoğlun puhetta suurilta näytöiltä Yenikapıssa, Istanbulissa

Näissä vaaleissa AKP on kampanjoinut hyökkäämällä kaikki muita puolueita vastaan. AKP:n johto on osoittanut suurta suvaitsemattomuutta vetoamalla sunni-islamin ja heteroseksuaalisuuden ylivertaisuuteen – vastustajat ovat sitten zarathustralaisia, gülenistejä, armenialaisten kätyreitä ja homoehdokkaita. AKP on myös valjastanut valtion voimavarat (rahat, yleisradion, oikeuslaitoksen) tähän kampanjaan. AKP pyrkii luomaan kuvan Turkista globaalina, islamilaisena suurvaltana ja Istanbulista yhtenä maailman keskuksista – mutta tämän saavuttaakseen Turkki tarvitsee suurta johtajaansa Erdoğania. Presidentin ja AKP:n toiminta onkin tehnyt presidenttijohtoisesta järjestelmästä vaalien pääteeman ja voidaankin sanoa, että vaaleissa mitataan myös presidentin kannatus. Samalla AKP on vältellyt kaikenlaisia yhteisiä vaaliväittelyitä eikä presidentti suostu tapaamaan itsenäisen ja oppositiomedian edustajia.

Viime vuosina yskähdellyt talous, suurelliset rakennushankkeet (esim. alun perin pääministerin toimistoksi tarkoitettu valtava, uusi presidentin palatsi), virkamiesten miljoona-autot, presidentin täydellinen kyvyttömyys ottaa kritiikkiä vastaan, korruptiopaljastukset ja saarnaaja Fethullah Gülenin seuraajiin kohdistunut vaino ovat kuitenkin luoneet varjon AKP:n kampanjan ylle. Mielipidemittaukset osoittavatkin sille heikkenevää kannatusta samalla. AKP:llä on kuitenkin oma kannattajakuntansa, ja voimistunut islamistinen retoriikka varmistaa sille kaikkein konservatiivisimman kansanosan äänet. AKP:n suurin uhka piileekin sen kurdipolitiikassa. Turkin kurdipuolueet eivät koskaan ole saavuttaneet kymmenen prosentin äänikynnystä, vaikka kurdien (ml. zazat) osuus väestöstä ylittääkin sen. Mikäli AKP menettää suosiotaan kurdialueilla, voi HDP saavuttaa tuon kynnyksen ja suurin häviäjä tässä olisi todennäköisesti AKP.

CHP:n viirit hallitsevat katukuvaa Cihangirissa, Istanbulissa.

CHP:n viirit hallitsevat katukuvaa Cihangirissa, Istanbulissa.

Kun CHP:n nykyinen johtaja Kemal Kılıçdaroğlu syrjäytti edeltäjänsä Deniz Baykalin, häneen kohdistui paljon odotuksia, jotka eivät kuitenkaan ole materialisoituneet. Baykalin aikana CHP edusti kovan linjan kemalismia, jossa perusvapaudet olivat alisteisia eliitin johtamalle turkkilaiselle valtiolle. Kılıçdaroğlu on kärsinyt sisäisestä oppositiosta eikä hänen karismansa ole vakuuttanut äänestäjiä. Toinen CHP:n kohtaama este on keskustavasemmiston rajallinen kannatus Turkissa. Keskustavasemmisto tuskin voi ylittää Turkissa 30 prosentin rajapyykkiä.

Vastoinkäymisistä huolimatta Kılıçdaroğlu on kuitenkin pysynyt puolueen johdossa ja muutokset alkavat kantaa hedelmää. CHP on asettanut ehdolle niin turkkilaisia, kurdeja (Kılıçdaroğlu itse on alevikurdi), arabeja kuin armenialaisiakin. Puolueen linja on aiempaa sosiaalidemokraattisempi ja turkkilaisnationalismi sekä valtiokeskeisyys ovat vähentyneet. Jotkin vaalilupauksista ovat silkkaa populismia, kuten eläkkeiden korotukset, mutta se voi vedota etenkin niihin, jotka eivät ole päässeet osallisiksi AKP:n menestyksestä. Nykyisellään puolueen ohjelma vedonneekin paremmin liberaaleihin kaupunkilaisiin ja nuorisoon. Ongelmana on kuitenkin jo aiemmin mainittu rajallinen kannattuspohja. Tuhannen taalan kysymys onkin, mistä CHP voisi löytää uusia kannattajia. Toisaalta CHP:ssä tiedetään, ettei se kykene muodostamaan hallitusta yksin, ja puolue onkin jo ilmoittanut olevansa valmis koalitiohallitukseen, johon ei kuulu AKP.

MHP:n suuri lippu vie huomion muiden puolueiden viireiltä Şişlissä, Istanbulissa.

MHP:n suuri lippu vie huomion muiden puolueiden viireiltä Şişlissä, Istanbulissa.

Kansallismielisten turkkilaisten perinteinen edustaja on MHP. Sen kannatus tuskin nousee merkittävästi, mutta toisaalta sen kannatus on ollut tasaisesti 13 ja 15 prosentin välillä vuoden 2007 vaalien jälkeen, jolloin puolue teki paluun parlamenttiin. MHP vetoaa sekä konservatiiveihin että nationalisteihin. Parhaimmillaan se voikin viedä jonkin verran ääniä sekä CHP:ltä että AKP:ltä ja onnistunut ehdokasasettelu voi tuoda lisä-ääniä. On kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että MHP kasvattaisi ääniosuuttaan siinä määrin, että se vaikuttaisi parlamentin valtasuhteisiin.

Hallitsevan AKP:n lisäksi eniten huomiota näissä vaaleissa näyttää saavan HDP, joka on kurdipuolue DBP:n ja pienempien vasemmistopuolueiden liittouma. HDP:n vaalikampanja on henkilöitynyt puolueen toiseen puheenjohtajaan Selahattin Demirtaşiin, joka oli myös puolueen ehdokas vuoden 2014 presidentinvaaleissa. HDP:n kampanjaan on kohdistunut niin ilki- kuin väkivaltaakin eivätkä viranomaiset tunnu saavan kiinni syyllisiä, mikä herättää epäilyksiä.

HDP vaalipöytä Istanbulissa.

HDP:n vaalipöytä Cihangirissa, Istanbulissa.

HDP haluaa hajauttaa valtaa Ankarasta maakuntiin ja sen agenda on selkeän vasemmistolainen. Yksi tärkeä teema sille on Turkin valtion ja sitä vastaan taistelevan Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) väliset rauhanneuvottelut. Vasemmistolaisuus ja kurditausta ovat johtaneet siihen, että AKP on syyttänyt yhteyksistä PKK:hon, vaikka hallitus itse on antanut HDP:lle roolin viestinviejänä sen ja Pohjois-Irakissa majaansa pitävän PKK:n johdon välillä.

Vaikka HDP:stä puhutaan paljon, kukaan ei usko sen nousevan neljännettä suuremmaksi puolueeksi. HDP:n tavoite näissä vaaleissa onkin saavuttaa kymmenen prosentin äänikynnys ja sitä kautta asema valtakunnallisena puolueena. Samalla se todennäköisesti romuttaisi AKP:n haaveet presidenttijohtoisesta järjestelmästä. HDP on varmuudella vahva Kaakkois-Turkin kurdialueilla. Sen on kuitenkin onnistuttava houkuttelemaan AKP:tä aiemmin äänestäneet kurdit taakseen ja alevikurdien keskuudessa se kilpailee CHP:n kanssa. Länsi-Turkin suurissa kaupungeissa liittoutuminen muun vasemmiston kanssa ja hyvä ehdokasasettelu voi tuoda sille lisää turkkilaisia äänestäjiä, mikä auttaisi tekemään siitä liberaalin, vasemmistolaisen yleispuolueen eikä se enää profiloituisi vain kurdipuolueena. Tosin nämä ehdokkaat tuskin houkuttelevat konservatiivisempia äänestäjiä kurdiyhteisön ulkopuolelta.

SP:n lippu Balatissa, Istanbulissa.

SP:n lippu Balatissa, Istanbulissa.

Turkissa on, kuten sanottu, koko joukko muitakin puolueita, jotka ovat mukana näissä vaaleissa. Niillä ei kuitenkaan ole realistisia mahdollisuuksia ylittää korkeaa äänikynnystä. Kansallista näkemystä edustava Onnellisuuspuolue (SP) lienee yksi vahvimmista ehdokkaista, mutta vuoden 2011 vaaleissa se sai vain hieman yli prosentin annetuista äänistä, muiden pienpuolueiden jäädessä senkin alle.

Näiden vaalien alla on noussut huoli myös vaalien rehellisyydestä. Turkin yleisradio TRT on jo saanut huomautuksia siitä, että se antaa ylettömän paljon lähetysaikaa hallitsevalle AKP:lle. Samaan aikaan yleisön luottamus koko vaaliprosessin rehellisyyteen on rapautunut, mitä ei varmaankaan auta vaalien alla annettu tuomio AKP:n hyväksi tehdystä vaalivilpistä viime vuoden paikallisvaaleissa. Koska ETYJin vaalitarkkailuoperaatio Turkissa on rajoitettu, päävastuu vaalitarkkailusta jää paikallisille toimijoille, kuten riippumattomalle Oy ve Ötesi -järjestölle. Se on kuitenkin houkutellut tuhansia vapaaehtoisia ja jopa 50000 henkeä on saanut koulutuksen tarkkailijaksi.

Turkissa on vuosikymmeniä ollut käytössä äänikynnys (kuten myös esim. Ruotsissa), mutta kymmenen prosentin poikkeuksellisen korkea kynnys asetettiin vasta 1980-luvulla pitämään ensin vasemmisto- ja sittemmin kurdipuolueet parlamentin ulkopuolella. Monet vaalijärjestelmän epäkohdista ovatkin ajalta ennen AKP:tä, mutta koska se hyötyy niistä nyt, hallitus ei ole lähtenyt uudistamaan vaalijärjestelmää.

Jos vaalipaikoilla on levotonta tai niissä ilmenee epäselvyyksiä, ja jos HDP:n pääsy parlamenttiin on muutamista tuhansista äänistä kiinni, saattaa olla, että lopullisten tulosten saaminen voi kestää joitain päiviä. Vaikka kampanjointiin kohdistuva väkivalta on jo johtanut kuolonuhreihin, voi vain toivoa, että itse vaalipäivä sujuu rauhallisemmin ja eikä vaalitoimituksessa ilmene vilppiä.

Suositeltavaa luettavaa (englanniksi):

 Leave a Reply

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

(vaaditaan)

(ei julkaista)